Värien ominaisuuksia

Päävärit ja välivärit

Päävärit ovat värejä, joita ei voi saada sekoittamalla muita värejä. Kaikki värit siis pohjautuvat pääväreihin, jotka ovat sininen, punainen ja keltainen. Näitä värejä yhdistämällä saadaan hyvin paljon uusia värisävyjä, kuten punaisen ja keltaisen yhdistelmä oranssi.

Värien sekoittuminen valon ja värin avulla

Sekoittaessa värillisiä valoja päällekkäin, esimerkiksi teatterissa ja mainonnassa, valoisuus lisääntyy ja sekoitusalueesta tulee vaaleampi kuin kantavärit. Prismalinssin avulla värispektri syntyy valkoisen auringonvalon hajaantuessa. Näin kaikkien värien summa on valkoinen.
Kysymyksessä on additiivinen sekoittuminen. Additiivisessa sekoituksessa valoisuus lisääntyy.

RGB

Varjot muuttuvat valon mukaan. RGB-valojen avulla on mahdollista saada aikaan värillisiä varjoja: kohdistetaan punaista, vihreää ja sinistä valoa samaan kohteeseen, jolloin kohteesta heittäytyy taustaa vasten eri värisiä varjoja additiivisen sekoittumisen kautta.

RGB-värien toimintaperiaate

RGB-värimalli kuvaa sitä, kun erilaisia värejä muodostetaan sekoittamalla punaista, vihreää ja sinistä valoa. Toiminta perustuu siis valoon, eikä esimerkiksi maalien väripigmenttien käyttöön. Nimitys tulee red, green ja blue –lyhennelmästä. Tämä on niin sanottu additiivinen menetelmä, eli siinä päävärejä kerrostetaan ja näin muodostuu uusia sävyjä. Kaikkien värien yhdistelmä luo tässä tapauksessa valkoista valoa. Subtraktiivinen värimalli vähentää värejä valosta.

Esimerkiksi digikamerat, skannerit ja television ja tietokoneen monitorit hyödyntävät RGB-värimallia värien esityksessään. RGB-värikuvatiedosto muodostuu kaikkien kolmen värikanavan yhdistelmästä, ja digikuvan käsittelyssä usein käsitellään näitä yksittäisiä värikanavia.

CMYK

Mallin vastaparina pidetään CMY-mallia (cyan, magneta ja yellow), jonka päävärien yhdistelmän keskiössä puolestaan on musta. Syaanin vastaväri on samalla logiikalla punainen, magnetan vihreä ja sinisen keltainen. CMY-järjestelmää käytetään esimerkiksi tulostimissa; joskus myös CMYK-järjestelmää, jossa K viittaa komponenttiin key, eli mustaan. Käytännössä esimerkiksi juuri tulostimien käyttämät musteet eivät tuota täysin mustaa värien kokonaisyhdistelmää vaan tarvitaan lisäksi musta muste key.

Subtraktiivinen värisekoitus

Paletilla sekoittaessa värit nähdään heijastuvana valona. Näin sekoittaessa ei koskaan synny valkoista. Mitä useampia värejä sekoitetaan, sen tummempaa väriä syntyy.

Tämä on subtraktiivinen värisekoitus. Subtraktiivisessa sekoituksessa valoisuus vähenee.

Miksi jotkut värit hehkuvat UV-valossa?

Joidenkin värien hehkuminen UV-valossa johtuu fluoresenssista. Fluoresenssissa aineen molekyylit imevät itseensä fotonin eli valohiukkasen. UV- eli ultraviolettisäteily on sähkömagneettista säteilyä, jota esimerkiksi aurinko välittää. Fluoresenssissa siis erilaiset fluoresoivat mineraalit altistetaan UV-valolle, jota saadaan aikaan esimerkiksi UV-valaisinten avulla. Ilmiötä hyödynnetään esimerkiksi erilaisissa UV-reaktiivisissa maaleissa.

Väriteoreetikoita: Goethe, Albers, Itten

Johann Wolfgang von Goethen väriteoria

Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) vuonna 1810 ilmestynyt teos Zur Farbenlehre (suom. Värioppi, 2019) lienee yksi tunnetuimmista väriteorian muotoiluista. Siinä Goethe esittelee optiikkaa, värioppia ja laajasti tunnetun väriympyränsä. Hän suhtautuu teoksessa kriittisesti Newtoniin, joka suhtautui väriin ensi sijassa fysikaalisena ilmiönä. Goethen teoksen tulokulma sen sijaan on havaintoperäinen.

Teoksessa Goethe esittää, että väri syntyy valkoisen valon ja materian vuorovaikutuksessa. Hän jakaa värit kolmeen kategoriaan:

fysiologisiin väreihin; väreihin, jotka subjekti havaitsee
fyysisiin väreihin; heijastavien kappaleiden välityksellä aikaansaatuihin väreihin (esimerkiksi prisman kautta heijastuviin väreihin)
kemiallisiin eli keinotekoisiin väreihin

Goethen perusvärejä ovat sininen, punainen ja keltainen. Näiden lisäksi väriympyrään kuuluvat oranssi, vihreä ja violetti eli yhteensä kuusi väriä. Hän myös liitti väreihin erilaisia konnotaatioita, esimerkiksi keltaisen hän yhdisti kirkkauteen, lämpöön ja läheisyyteen. Goethen teoria on laajasti käytetty ja kommentoitu.

*Värimalli Värien vuorovaikutuksessa kuvattuna.*

Josef Albersin väriteoria

Josef Albers (1888-1976) on tutkinut väriä sekä kuvataiteessaan, erityisesti Kunnianosoitus neliölle –teossarjassaan (1948-1976) että kirjallisesti vuoden 1963 teoksessaan Interaction of Color (suom. Värien vuorovaikutus, 1978). Hän on Bauhausin käynyt ja siellä opettanut kuvataiteilija.

Goethen tapaan Albers painottaa värin havaintoprosessin merkitystä. Hän kuvaa: ”Väriä tuskin koskaan havaitaan juuri sellaisena kuin se fysikaalisesti on. Siksi se on taiteen välineistä suhteellisin. Osatakseen käyttää väriä tehokkaasti on tiedettävä, että se harhauttaa lakkaamatta.” (Albers 1963, 15). Hän välttää absoluuttisia väittämiä värin luonteesta ja korostaa kokemuksellisuutta ja aistitiedon merkitystä sen sijaan.

Myös Albers tekee värin kolmijaon. Värien vuorovaikutuksessa hän muotoilee värikolmion ja jakaa värit primäärisiin, sekundaarisiin ja tertiäärisiin väreihin, joihin kuhunkin hän liittää erilaisia konnotaatioita eli mielleyhtymiin liittyviä sivumerkityksiä.

Johannes Ittenin väriteoria

Johannes Itten (1888-1967) oli niin ikään Bauhausissa vaikuttanut taiteilija ja teoreetikko. Hänen tuotantoonsa lukeutuu kolme värioppia käsittelevää teosta, joista tunnetuin on vuonna 1961 julkaistu Die Kunst der Farbe: Subjektives Erleben und objektives Erkennen als Wege zur Kunst (suom. Värit taiteessa: Värien subjektiivinen kokeminen ja objektiivinen tunnistaminen johdatuksena taiteeseen, 1989). Tämän lisäksi hän on tutkinut väriä geometrisissa, konstruktivistisissa maalauksissaan.

Ittenin väriteoria perustuu pitkälti värien välisiin kontrasti- ja komplementtivaikutuksiin. Ittenin väriympyrä on 12-osainen, väririnnastuksia on yhteensä seitsemän. Sen keskiössä ovat päävärit sininen, keltainen ja punainen, ulkokehillä niiden sekoituksesta syntyvät värit.

Sävy Ittenin teoriassa on psykologia- ja henkispainotteinen ja korostaa harmonian merkitystä. Ittenin teoria on yhä käytössä ja sen pohjalta on laadittu monenlaisia sovelluksia, esimerkiksi värien vuodenaikajako.

Väririnnastukset: vastavärit

Vastavärit

Vastavärit eli komplementtivärit määritellään yleensä siten, että ne yhdistyessään kumoavat toisensa: yhdistelmä on joko musta, valkoinen tai harmaa. Vastaavasti vierekkäin asetettuna ne korostavat toisiaan, sillä ne ovat toistensa vastakohtia. Väriympyrässä ne niin ikään asettuvat toisiaan vastapäätä. Vastavärejä ovat sininen ja oranssi, keltainen ja violetti sekä punainen ja vihreä. Hyvä esimerkki toisiaan korostavista vastaväreistä ovat ruusun punaiset terälehdet ja vihreä varsi ja lehdet niiden ympärillä.