Värit elämässä ja taiteessa

Voimakas kevätauringon kiila iskeytyy näkökenttään yhtäaikaisesti hangesta ja purosta. Tästä näystä sokaistuminen ja lukuisten jälkikuvien heijastumat ympäristössä ovat varhaislapsuuden mieleen painuneita muistikuvia. ”Syklopentolaattihydrokloridia” silmiin ja polkupyörällä ruuhkaiseen kaupunkiliikenteeseen. Tämä muisto ajoittuu alakouluiän aikaiseen tapahtumaan, jolloin lähdin omalla polkupyörällä isäni mukana silmälääkäriin kaupungin keskustaan. Silmän pupillia laajentavat tipat vaikuttivat vielä kotimatkalla lähinäön sumentumisena. Näillä lapsuuden muistoilla on yhteys mielenkiintooni valosta, väreistä ja liikkeestä. Kokemukset hämmensivät ja johdattelivat pohtimaan, mitä näkeminen on ja mitä se merkitsee.

Varhaisnuoruuden taidehavainnot liittyvät kotikaupungin kirjastossa selaamiini Josef Albersin opetuskansioihin värien vuorovaikutuksesta (https://www.vapaataidekoulu.fi/tietoakoulusta/julkaisut/). Ihmettelin kansion värihavaintoihin liittyviä ilmiöitä, vaikka kaikkea en silloin ymmärtänytkään. Kirjastossa viettämäni hetket laajan taidekirjallisuuden parissa ja muutamat väriin liittyvät ajankohtaiset näyttelyt 1970-luvulla vahvistivat kiinnostustani taiteeseen ja väriin.

Väriin ja valoon perehdyttävällä opetuksella opinnoissani Vapaassa Taidekoulussa 1980-luvulla oli olennainen merkitys taiteilijuuteni kehittymiselle. Väriopetus perustui väripapereiden avulla laadittaviin tehtäviin ja varsinainen työskentely tapahtui itsenäisesti kotona. Opiskelijoiden kotitehtäviä tarkasteltiin yhdessä oppituntien alussa silloisen rehtorin Tor Arnen tarkassa ohjauksessa. Hän oli Albers-oppikirjan ensimmäisen painoksen yksi suomalaisista toimittajista. Kurssilla oli värinäkemykseni kehittymiselle vahva vaikutus ja se toimi sykäyksenä myöhemmin omalle opetustyölleni värin parissa eri oppilaitoksissa.

Vapaassa taidekoulussa värihavainto-opetuksen ohella elävän mallin piirustus ja maalaus sekä maisemamaalaus Suomenlinnassa olivat opetuksen perustekijöitä. Ahtaissa luokkatiloissa tapahtuvalla työskentelyllä huomasin olevan oman vaikutuksensa värivalintoihini ja tilan hahmottamiseen teoksissa. Tänäkin päivänä, vaikka voin työskennellä työhuoneen rauhassa, huomaan erilaisten ärsykkeiden vaikuttavan värivalintojen impulsseina. Laadin mielelläni teoksia sarjoina. Umpikuja yhdessä työssä on helpompi ratkaista seuraavassa työssä ja näin prosessi etenee.

Opintojen aikana keväällä 1986 työskentelin iltapäivisin ja iltaisin. Helsingin kauppatorin lauttarannassa tulinkin usein vastaan opiskelutovereita ja opettaja, koska he palasivat Suomenlinnasta ja itse olin sinne vasta menossa. Syynä tähän oli aamupäivisin tekemäni palkkatyö, millä rahoitin opiskelujani. Olin kuitenkin jo aiemmin huomannut pitäväni enemmän illan lämpimästä valosta kuin keskipäivän kovista sävyistä, joten ajoitus sopi tästäkin syystä minulle mainiosti. Usein mukanani oli neljä pientä maalauspohjaa, joihin pyrin vangitsemaan valon muutokset auringonlaskuun saakka. Värivalintoja tein kulloiseenkin valoon liittyvien värien mukaisesti ja paletilla oli enimmillään viisi eri värisävyä. Värejä lisäsin satunnaisesti tilanteen niin vaatiessa.

Erikoisin kokemus liittyy iltoihin, jolloin koin olevani itse väline maalauksen ja materiaalin välissä. Näkemäni maisema toimi kimmokkeena ja johdattelijana työskentelylle. Samankaltaista kokemusta ei ole ollut tuon tilanteen jälkeen. Muistan myös viimeisen maalaukseni merimaiseman äärellä, jolloin päätin, että tämä on nähty ja nyt on etsittävä työskentelylle uusia näkökulmia. Samaisena keväänä minut valittiin kolmen opiskelijan ryhmänäyttelyyn Taidemaalariliiton galleriaan. Näyttely oli merkittävä ponnahduslauta ammattiuraani ajatellen. Seuraava vuosi olikin jo kivuliaampi irtiotto koulusta. Tuon kokemuksen merkityksen ymmärsin vasta vuosia myöhemmin.

Mitä värin tutkiminen on antanut minulle taiteilijana? Miten saatu oppi ja kuvataide istuu nykyaikaan?

Taideopintojen päättyessä opiskelija astuu usein tyhjän päälle, koska valmistuminen ammattiin, jossa ei ole varmuutta tulevasta, on karu. Näin kävi myös minulle. Epävarmuus tulevasta karsi ylimääräiset utopiat ammatin boheemisuudesta, jos niitä oli koskaan ehtinyt rakentamaankaan. Nyt monien vuosikymmenien jälkeen voin nähdä opiskelujen aikaisessa hapuilussa ja oman tien etsinnässä oikeansuuntaisia pilkahduksia.

Saavutettu oppi oli sijoitettava itselle soveltuvaan olomuotoon. En ole koskaan pohtinut työskentelyssäni väriteoriaa sellaisenaan, vaikka sen osuutta taiteessani en ole kyseenalaistanutkaan. Pohdintani kulkee erilaisten värin muuntautumisilmiöiden kautta tilallisiin näkökulmiin. Valmiiksi mietitty ratkaisu ei tuota tulosta, vaan työhön on heittäydyttävä ja katsottava mihin suuntaan se kuljettaa. Uuden etsintä etenee kompuroiden ja hyvin harvoin harppausaskelin. Epävarmuuden elementtejä käsittelin jo opiskelijana, eikä siihen liity enää yllätyksiä. Konkreettisesti ekspressiivinen ilmaisu on kanavoitunut ajan saatossa hienovaraisemmaksi.

Luonnossa tapahtuvat valolliset ilmiöt vaikuttavat, viehättävät ja hämmentävät edelleen mieltäni. Auringonlaskujen erilaisuutta tai maiseman vaihteluiden luomia uudenlaisia avaruuksia katselen yhä kuin draamaa parhaimmillaan. Vaikka taiteen tekemisen prosessit ovat monimutkaisempia, on suorilla näköhavainnoilla oma sijansa. Erilaisten havaintojen ja vaikutteiden virrasta etsin kulloisen tilanteen sopivat työkalut, minkä koen taiteen tekemisen vaikeimmaksi mutta samalla antoisammaksi vaiheeksi. Mikä on oleellista ja miten löydän uuden tulokulman sille, mitä haluan taiteellani ilmaista.

Omassa työskentelyssäni tavoittelen päämäärää, missä työstä välittyy tunne: ”kaikki on tässä”. Silloin mielestäni olen löytänyt tasapainon teoksen eri elementtien välillä ja kaikilla värikentillä on oma paikkansa lopputuloksessa. Hyvin harvoin prosessointi tapahtuu lyhyessä ajassa, koska jokainen pienikin teos on oma matkansa uusiin seikkailuihin ja kamppailuihin. Usein työskentelyyn liittyy joku muisto, ääni tai havainto, jotka johdattelevat työskentelyä ja joskus teos muuttuu matkan varrella aivan muuksi.

En koe merkitykselliseksi pohtia yksityiskohtaisesti sitä, mitä prosessin aikana tapahtuu tai mitkä värit valitsen. Mieluiten annan sattuman johdattaa työtä eteenpäin. Maalikerrokset toisensa jälkeen peittyvät ja uudet ilmestyvät. Värivalinnoilla on kuitenkin sijansa työn lopullisessa muodossa.

Kuvataide on muuntumassa tänä päivänä yksin ateljeessa puurtamisesta tapahtumatuotannoksi. Tai ainakin paineita tähän suuntaan on olemassa. Digitaalinen kuvien tuottaminen ja kuvien käsittely on vyörynyt kaikkien ulottuville. Voi jäädä huomaamatta, että ilman perustietoja väreistä ja havaintoihin perustuvien ilmiöiden tutkimista, väriherkkyyden kehittyminen voi jäädä vajavaiseksi. Toki voidaan pohtia, onko värinäkemisellä tälle päivälle annettavaa tai suurta merkitystä.

Lähestyisin asiaa siten, että miten värinäkeminen voi tuoda uudenlaista ymmärrystä taiteen aikakerrostumiin. Maailmantaiteen mestariteoksia tutkimalla voi aistia aihevalintojen ohella sitä, mitä taitelija on värin ja valon kautta teokseensa loihtinut. Toinen näkökulma liittyy siihen, voisiko värillä olla suurempi merkitys elinympäristömme hahmottamiselle. Väri sijoitetaan valitettavan usein suurten rakennusmassojen pieneksi piristysruiskeeksi.

Rakennusmateriaalien monotonista käyttöä ei useinkaan kyseenalaisteta. Näissä komplekseissa kyselenkin, mitä valkoisen, harmaan ja nykyisin muodikkaan mustan sävyt välittävät katsojalle. Massiivisilla ympäristöillä yksilön pienuus suurten koneistojen ja yhteiskunnan puristuksessa tulee usein näkyväksi. Visualisointi, valo, väri ja taide jää helposti dekoraatioksi.

Museoiden, gallerioiden ja muiden taiteen instituutioiden valtiontuet ja avustukset mitataan enenevissä määrin kävijätilastoilla, mikä puolestaan muokkaa osaltaan näissä tiloissa esitettävää taiteen sisältöä ja toimintatapoja. Näyttelytilat, joissa luonnonvalolla on marginaalinen, lähes olematon rooli, rajoittavat myös osaltaan katsojan kokemusta.

Monipuolisella keinovalolla myös voi luoda erilaisia tila- ja väri-illuusioita. Viime aikoina olen itsekin hyödyntänyt UV-valoa työskentelyssäni. Vaikka kyseistä valoarsenaalia on nähty erityisesti musiikin massatapahtumissa, kuvataiteessa sen käyttöä on hyödynnetty niukemmin.

Värimaalaamista aktiivisesti pohtivien taitelijoiden määrä on tänä päivänä pieni. On kuitenkin taitelijoita, jotka käyttävät väriä erilaisten teoskokonaisuuksien täydentäjänä, efekteinä tai sommittelun osatekijöinä.

Jyväskylän taidemuseon Ilmiö-tilassa toteutettavassa Värinäkyjä-näyttelyssä ja verkkojulkaisun Värioppia-osiossa on Jyväskylän kesäyliopistolla ohjaamiani oppilastöitä, joissa tutkitaan väri-ilmiöitä. Värien ominaisuuksien keskinäinen vertailu on ensimmäinen askel kokonaisuuksien hahmottamiselle. Havaintoon perustuvan väriteorian kautta tutkitaan muun muassa värien kirkkaus- ja valoisuuseroja, muuntumisilmiöitä sekä läpikuultavuus- ja tilailluusioita.

Pedagogina Albers painotti havainnon osuutta itseilmaisun sijaan. Opetustyössä olen syventynyt tarkemmin eri väriteorioiden yhtymäkohtiin ja teorioiden erilaisiin näkökulmiin. Olen kehittänyt näkemystäni eteenpäin tarkastelemalla pitämilläni kursseilla taiteen harrastajien, käsityöläisten ja sisustussuunnittelijoiden työskentelyä. Tämä on osaltaan lisännyt ymmärrystäni väripedagogiikan keinojen soveltamisesta kuvataiteen työmenetelmissä ja erilaisissa tekniikoissa. Allekirjoitan Albersin esittämän väittämän siitä, että värien vuorovaikutus on ihmisten välistä vuorovaikutusta. Oppilaiden kanssa käydyillä keskusteluilla ja heidän työskentelynsä seuraamisella on ollut merkitystä myös oman taiteilijuuteni pohdinnoille ja kehityskuluille.

Lasten ennakkoluulottomuus väriä kohtaan on tullut tutuksi yhteistyössä koulujen kanssa. Olen tietoisesti väistänyt helppoja ja turvallisia ratkaisuja ohjatessani erilaisia koululaisryhmiä. Uusien näkökulmien hakeminen on ollut mahdollista pitkäjänteisessä yhteistyössä Jyväskylän Keski-Palokan koulun kanssa. Koulussa olen päässyt kokeilemaan värin vaikutusta viihtyvyyteen sijoittelemalla pysyvästi suuria oppilastöitä suunnittelemaani väriympäristöön.

Yhteistyö erilaisten venäläisten taideyhteisöjen kanssa on ollut myös itselleni merkittävää. Antoisinta on ollut työskennellä tavalla, jossa erilaiset kulttuuriset ja taiteelliset vahvuudet ovat kohdanneet yhteisissä työpajoissa. Työskentely Jaroslavlissa Jyväskylän ystävyyskaupungissa sijaitsevan Taidekoulu Canzonen kanssa on ollut tästä hyvä esimerkki. Olen itse oppinut paljon venäläisen taideajattelun eroavuuksista ja yhteyksistä länsimaiseen perinteeseen ja näkemyksiin. Olen ollut jopa hämmästynyt siitä, miten ennakkoluulottomasti olemme eri toimijoiden kanssa hyödyntäneet muun muassa värityöskentelyä.

Yrjö Saarisen näyttelyn visuaalista värisuunnittelua tehdessäni etsin näkökulmia hänen elämänsä ajanjaksoista. Hain värisuunnitteluun henkilökohtaista kosketuspintaa sodan kokeneiden sukupolvien kokemuksista ja jälleenrakentamisen ajasta sekä omista lapsuuden muistoistani. Saarisen ekspressiivinen väri-ilmaisu on varmasti aikanaan rikkonut akateemisia rajapintoja. Saarisen ehdottomuus on toiminut taiteen tekemisen johtolankana läpi koko hänen tuotantonsa.

Mitä ja miten näen. Tätä pohdintaa käyn edelleenkin oman taiteeni välityksellä ja vuoropuhelussa erilaisten taideyhteisöjen ja yleisön kanssa.

Pertti Karjalainen