”Väri merkitsee minulle elämää, oikeastaan kaikkea”

Palattuaan sotaväestä 1920-luvun alussa Yrjö Saarinen (1899–1958) jätti tunnettujen mestareiden maalausten versioinnin. Tilalle tulivat omat aiheet, varsinkin henkilösommitelmat. Alkuvuosina akvarellien ja öljyvärimaalausten värit ovat maltillisia, harmaan, ruskean ja mustan eri sävyjä, ehkä siellä täällä vähän kirkkaampaa punaista, sinistä ja vihreää. Muutos voimakkaampiin ja puhtaampiin värisävyihin tapahtui vasta 1930-luvun loppupuolella.

*Yrjö Saarinen. Meeri ompelukoneen ääressä, akvarelli, 1933. Jyväskylän kaupungin taidekokoelma, Kalle Heinosen kokoelma. Kuva: Hannu-Pekka Auraneva, Jyväskylän taidemuseo.*

Siinä missä muut näkivät 1940-luvun alussa vain arjen harmautta, näki Saarinen värien kirjon. Rumat sorakuopat ja vaatimattomat maisemat puhkesivat väriloistoon, kivet loistivat sinisinä ja punaisina. Maalausten aiheet olivat tavanomaisia, mutta tapa käyttää värejä oli aikanaan uutta ja ilmaisuvoimaista.

Mika Waltari kirjoitti 1945 Saarisen taiteesta sanoen: ”… joka taiteesta etsii lihaa ja verta, riemua ja rohkeutta, yllätyksiä ja innoituksen palavaa kiihkoa, hänelle Saarisen taiteeseen tutustuminen on unohtumaton elämys.” Saarista kutsuttiinkin temperamenttimaalariksi. Nimitystä hänestä käyttivät 1940-luvulla kriitikoista ainakin Edvard Richter ja Antero Rinne. Saarinen kuvasi itse omia maalaussessioitaan sanoen: ”Sitten kun ottaa pensselit käteen ei enää muuta näe eikä kuule, helvetinmoisella kiireellä on vain maalattava, korkeintaan voi tupakin ottaa väliin”. Saarinen teki öljymaalaukset aina kerralla valmiiksi, hän ei korjaillut maalausjälkeä.

*Yrjö Saarinen. Tourujoki, öljymaalaus, 1945. Jyväskylän kaupungin taidekokoelma, Kalle Heinosen kokoelma. Kuva: Hannu-Pekka Auraneva, Jyväskylän taidemuseo.*

Taiteellinen temperamentti pohjautuu Platonin käsitteeseen il fuoro divino. Ajatus, että taiteilija luo inspiroituneen hulluuden tai kiihkon vallassa on levinnyt laajalle 1400-luvulta alkaen. Saarisen luomisvimma kesti päiviä, joskus viikkoja, jonka jälkeen hän oli tyhjä kuin puristettu appelsiini, totesi Johanna Helin kirjoittaessaan Saarisen taiteilijaluonteesta.

Saarinen oli oman tiensä kulkija sekä kapinoitsija, rabulisti, kuten Mika Waltari häntä luonnehti. Säännöistä ja opeista hänen kerrotaan vähät välittäneen. Hän ei sitoutunut mihinkään taiteilijaryhmään eivätkä ajan taidevirtaukset, kuten kubismi, surrealismi, dadaismi ja konkretismi, kiinnostaneet häntä. ”Harpilla ja viivaimella” tehtyä taidetta hän kutsui halveksivasti ”insinööritaiteeksi”. Alvar Aaltokin yritti käännyttää Saarista maalaamaan abstraktia taidetta, sillä se sopisi funktionalistisiin rakennuksiin. Hän pysyi kuitenkin uskollisena valitsemilleen periaatteille ja näkemyksilleen. Saarinen maalasi samoja aiheita käyttäen samanlaista ilmaisutapaa koko varsinaisen taiteilijauransa ajan eli 1930–1940-luvun vaihteesta kuolemaansa saakka.

Saarinen hallitsi maalaustekniikan, sommittelutaidon ja etenkin värienkäytön, vaikka hän ei ollut käynyt taidekouluja eikä matkustanut elämänsä aikana koskaan ulkomaille katsomaan ja kokemaan taidetta. Hän kuitenkin seurasi aktiivisesti aikansa taide-elämää, eihän Helsinkiin ja Brondan taiteilijakahvilaan ollut Hyvinkäältä pitkä matka. Näyttelykäynnit, taidelehtien lukeminen, keskustelut ammattitovereiden kanssa ja ylipäätään yhteys taidepiireihin, niin kirjailijoihin kuin maalareihin ja kuvanveistäjiin, olivat hänen ”koulunsa”. Saarisen ystävä Matti Särkkä on kertonut, että Brondalla ja muissa kuppiloissa istuessaan Saarisen selasi kiivaasti lehtiä ja etsi niistä taideartikkeleita ja teoskuvia. Usein hän repäisi kuvan irti ja liimasi kotona leikekirjaansa.

Väriteoriat eivät Saarista juuri kiinnostaneet. Joskus hänen on sanottu maalaavan ranskalaisittain ja saaneen vaikutteita Henri Matisselta (1869–1952) ja muita fauvisteilta sekä Vincent van Goghilta (1853–1890), Edvard Munchilta (1863–1954) ja Paul Gauguinilta (1848–1903). Käydessään tapaamassa tohtori Jouko Huttusta Saarinen huomasi, että kirjahyllyssä on runsaasti taidekirjallisuutta. Hän ryhtyi selailemaan Isac Grünewaldin kuvateosta Henri Matissesta. Yhtäkkiä hän totesi, että ”tuossa on nyt se viiva, jota minä olen vuosikausia etsinyt.” Vertaukset Matisseen on tehty samankaltaisen viivan lisäksi teosten värikkyyden pohjalta. Fauvistit pyrkivät taiteessaan ilmaisuun, johon liittyivät subjektiivisesti valitut, epärealistiset värit, dynaamiset siveltimen vedot ja voimakkaat muodot sekä elämän myönteinen asenne. Saarisen taiteen lähtökohdat olivat samanlaisia. Voimakkaiden värien vuoksi vaikutteiden antajana on pidetty myös hollantilaissyntyistä fauvistia, Kees van Dongenia (1877–1968).

Johanna Helinin mukaan Saarinen ihaili myös Jean Epsteinia (1897–1953), ranskalaista impressionistista elokuvaohjaajaa, kriitikkoa ja kirjailijaa sekä Pablo Picassoa (1881–1973), joiden vaikutusta Saarisen taiteeseen ei ole vielä kartoitettu. Rehevien alastonmaalausten värejä on verrattu myös saksalaisen Lovis Corinthin (1858–1925) tapaan käyttää ruusunpunaisen ja sinivihreän eri vivahteita ihmisen ihon ja eläinten ruhojen kuvaamiseen.

Saarista kutsuttiin Tyko Sallisen varhaisen ekspressionismin jatkajaksi ja Sallisen manttelin perijäksi. Toisten mielestä hänen maalauksissaan näkyi ranskalaistaiteilijoiden vaikutus, mutta toisten mielestä Saarisen väriasteikko oli mitä suuremmassa määrin suomalainen. Esimerkiksi Pirjo Hämäläinen-Forslund on todennut Yrjö Saarisen käyttämistä väreistä, että viehtymys vastaväreihin sekä erityisesti punaisen ja sinisen korostuminen liittyvät suomalaisen kansantaiteen ja käsitöiden, kuten kansallispukujen, väriperintöön.

Värit ja muoto

Maalatessa oleellisin asia olivat värit. Haastattelussa vuonna 1945 Yrjö Saarinen kertoi: ”Maalauksessa kiinnostaa eniten väri ja sen erilaiset ratkaisutavat. Väri merkitsee minulle elämää, oikeastaan kaikkea. Sommittelulle saan varsinaista runkoa etsiä kauan, kun se minulle ratkeaa, onkin vaikein luomisprosessi suoritettu. Maalaan iloiten – se on minulle jonkinlaista vapauttavaa purkausta, jota on vaikea toiselle selittää. Toisinaan voin olla pitkän aikaa laiskana, suloisen toimettomuuden vallassa, ja sitten taas lyhyessä ajassa voi syntyä teoksia vallan rutkasti. Kyllä se on sillä tavalla, että taiteellisessa työssä ei ahertaminen auta. Ei sillä ainakaan mitään kestävää taidetta luoda, vaikka eräät niin luulevat.”

Saarinen siirtyi kohti ekspressionismia 1930-luvun lopussa. Maalausten koko suureni ja värit kirkastuivat. Läpimurto taidemaalarina tapahtui vuonna 1940 Suomen taiteen kiertonäyttelyssä Oslossa, jossa Saarisen teokset saivat suurta huomiota osakseen. Muissa Pohjoismaissa ekspressionistisen väritaiteen vastaanotto oli tuolloin suopeampaa kuin Suomessa. Tanskalais-norjalainen taidekriitikko Pola Gauguin, taiteilija Paul Gauguinin poika, kirjoitti, että ”Yrjö Saarinen maalaa sydänverellään”. Ilmaus perustuu ilmeisesti Edvard Munchin ajatukseen, että aito taide on ihmisen sydänverta. Lauseeseen on sanottu kiteytyvän jotakin olennaista Saarisen taiteilijuudesta. Gauguin totesi, että Saarinen on ”onnellinen, synnynnäinen maalari, joka näkee, ajattelee, tuntee ja lausuu ajatuksensa värein” (käännös norjasta).

Yrjö Saarisen poika Yrjö Saarinen jr. kertoi, että: ”Isällä oli kyky… niin hän näki niitä eri värejä, että se mitä me monta kertaa pidetään hänen kohdallaan ja ehkä monien muidenkin kohdalla pelkästään tulkintana ja tehokeinona, mitäpäs jos se melko suureksi osaksi on kerta kaikkiaan sitä mitä hän näkee… Hänellä oli huomattavasti kehittyneempi näköaisti kuin meillä on, kuten koiralla on parempi kuuloaisti kuin meillä. Hänelle sattui tulemaan sellainen näköaisti. Hän minulle sanoikin joskus siitä, kun minä olin pikkupoika, että näen tämän tällä lailla. … Kuten on värisokeutta, niin joillakin ihmisillä mennään sinne asteikon toiseen päähän huomattavasti pitemmälle kuin ajatellaan.” Saaristen suvussa on synesteetikkoja, kertoi Yrjö Saarisen sisaren tytär Sirkka Varpula kesällä 2021. Liittyisikö Yrjö Saarisen poikkeuksellinen ”värien näkeminen” synestesiaan? Synesteetikko on henkilö, jolla aistikokemukset yhdentyvät, sekoittuvat toisiinsa – näkee esimerkiksi kirjaimet tai musiikin väreinä. Synestesiasta on useita kymmeniä eri muotoja.

Yleensä kun maalataan ulkona, tulee valo maalarin takaa. Mutta Saarinen maalasi samaan tapaan kuin Vincent van Gogh eli kasvot kohti aurinkoa. Näin Saarisen väriaistimus tuli ehkä voimakkaammaksi, räjähtävämmäksi, kertoi hänen poikansa. Yrjö Saarinen aisti värit väkevästi ja ne vaikuttivat häneen fyysisesti. Hän heittäytyi värien aistihurmioon, hylkäsi luonnostelun jälkeen viivan ja antoi värin ohjata työskentelyään.

Aihe oli usein vain väline, jolla Saarinen ilmaisi jotakin sisältä kumpuavaa. Se tarjosi syyn maalata. Antero Rinne totesi Suomen Sosiaalidemokraatissa vuonna 1942 arvostellessaan hänen ensimmäistä yksityisnäyttelyään: ”Olen joskus sanonut, että Saarinen on ’luonnon näkevä silmä’ ja – tähän voisin lisätä – luonnon vaistomainen maalarikäsi… Nuo kuvat ovat syntyneet, niitä ei ole tehty. Aihe on hänelle melkein yhdentekevä, ratapiha tai metsänsisus, ruma tai kaunis nainen, alaston tai puettu – kaikki hän näkee oman tuoreen koloristisen kauneusnäkynsä värittämänä.”

Saarisen impulsiivinen luonne ei sopeutunut pitkäjännitteiseen työhön. Luomistyö oli aina spontaania ja purkausmaista. Maalausprosessi vei taiteilijan ”toiseen todellisuuteen”. Nopea työskentelytapa sopi myös vesivärimaalaukseen, jossa Saarinen kehittyi taitavaksi tekijäksi jo 1930-luvun alussa.

Saarisen siveltimenvedot ovat usein leveitä, pitkiä ja voimakkaita. Huolettoman varmojen sipaisujen taakse kätkeytyy harkittua sommittelua ja esteettistä arviointikykyä, joka kehittyi vuosien varrella. Monet säilyneet luonnospiirustukset kertovat niitä tutkineen Raisa Laurila-Hakulisen mukaan huolellisesta komposition ja figuurien tutkimisesta. Saarinenhan palasi usein Harold Speedin Piirustus taitona ja tieteenä -kirjan oppeihin. Maalauksen aiheella ei Saariselle ollut suurta merkitystä, sillä hän kuvasi enemmän omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Hän tavoitteli iskevää ja omaa mielentilaansa heijastavaa vaikutelmaa peittämällä kankaan kiivain siveltimenvedoin ja räjähtävin värein, usein vastavärein. Öljymaalauskin syntyi kerralla. Uudelleenmuokkaukset tai korjaukset eivät tulleet kysymykseen.

Yrjö Saarinen. Huhtikuun ilta, öljymaalaus, 1945. Jyväskylän kaupungin taidekokoelma, Huugo ja Vilma Oksasen kokoelma. Kuva: Jari Kuskelin, Jyväskylän taidemuseo.

Maalauksillaan Saarinen joko ihastutti tai närkästytti niin yleisöä kuin kriitikoita. Hän oli maalari, jonka räiskyvät värit mullistivat aikansa sovinnaisuutta ja realismia korostavaa taide-elämää. Hänessä oli sisua. Saarinen ei kumarrellut ketään ja hän ärsytti ihmisiä tahallaan. Jyväskyläläisen aikalaiskriitikon Kyösti Sorjosen mukaan muotojen kömpelyys oli toisinaan tietoista, koska maalausten tarkoitus oli hätkähdyttää. Hän saattoi rytmittää maalauksen sommittelua tahallisesti korostamalla piirustuksellisia virheitä.

Esimerkiksi Onni Okkonen ei vuoden 1940 näyttelykritiikin perusteella arvostanut Saarisen taidetta. Hän luonnehti sitä ”läikkämäiseksi värikirjavuudeksi ja levottomassa sivellintekniikassaan jo menneeseen ja sivuutettuun kuuluvaksi”. Saarisen vuoden 1942 yksityisnäyttelyä arvioidessaan Okkonen kirjoitti, että ei voinut sulattaa hänen figuurisommitelmiaan. Ja lisäsi Saarisen saaneen huomiota ja tunnustusta Skandinaviassa vain Munchin jälkeisen tradition sukulaisuudella. Saarinen ihaili norjalaista taidetta jo ennen läpimurtoaan, ja Oslossa 1940 olleen näyttelynsä jälkeen mieltymys yhä vahvistui. C. E. Sonckin mukaan Saarinen arvosti suuresti taidekriitikko Pola Gauguinin kehuvaa arviota hänen taiteestaan.

E. J. Vehmas kirjoitti (Uusi Suomi 22.9.1963) Keski-Suomen museossa ollutta muistonäyttelyä arvioidessaan suorasanaisesti, että Saarisen naiset ovat rumia: ”Rehevän aistilliset naiskuvat ovat tyypillistä Saarista. Niiden groteski ominaisluonne on varmaan säikäyttänyt monia, alastoman naisruumiin rumuutta ja hyllyvän lihan runsautta ei ole niissä peitelty vaan pikemminkin korostettu. Mutta väri ja valo ovat niissä usein kauneimmillaan ja niiden alkukantainen maallisuus on voimallista.” Sekä Vehmas että Edvard Richter arvostelivat Saarisen henkilösommitelmia myös anatomian tuntemisen ja piirustustaidon puuttumisesta. Kommentiksi kritiikkiä kohtaan voi liittää Saarisen oman toteamuksen, että: ”Muoto kuuluu kuvanveistäjälle, värit maalarille”.

Saarisen taiteeseen on suhtauduttu vuosikymmenten aikana ristiriitaisesti. Kielteisesti suhtautuviin kuuluivat aikalaisista vaikutusvaltaisen taiteilijan William Lönnbergin lisäksi esimerkiksi maan ainoata taidehistorian professuuria hoitanut ja Uudessa Suomessa taidekriitikkona toiminut Onni Okkonen sekä taidekriitikko Ludvig Wennervirta. Taidehallin intendentin Bertel Hintze, Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden taidekriitikko Antero Rinne ja kirjailija Mika Waltari sekä hänen biografinsa kirjoittaja, ihotautien professori C.E. Sonck näkivät Saarisen omalaatuisuuden jo 1930- ja 1940-luvun vaihteesta lähtien.

Vaikka Yrjö Saarinen aloitti varsinaisesti vapaan taiteilijan uransa vasta lähes 40-vuotiaana ja hän kuoli jo 58-vuotiaana, on hänen töikseen luetteloitu yli 1 100 teosta.

Värisävyistä

Värien havainnollistamiseksi on maailmalla luotu kymmeniä eri värijärjestelmiä. Yrjö Saarinen käytti 1930-luvun lopusta lähtien usein perinteistä vastavärijärjestelmää, josta käytetään nykyisin niemeä RYB- malli (red-yellow-blue). Käytössä olivat perusvärit eli punainen, keltainen ja sininen sekä niiden vastavärit eli vihreä, violetti ja oranssi. Toisinaan Saarisen paletilla oli melkein kaikki sateenkaaren värit. Taiteilija valitti usein, etteivät tehtaat pysty valmistamaan niin kirkkaita öljyvärejä kuin hän haluaisi käyttää.

Saarisen maalauksissa väri ja muoto sulautuvat usein kokonaisuudeksi, jossa muoto on väriä ja väri muotoa. Väreillä aikaansaatu rytmi tehosti liikkeen tuntua. Maalauksissa esiintyy harvoin varjostusta. Piirustustaidon hataruus ja anatomian hallinnan kömpelyys varsinkin alastonmaalauksissa vaivasi monia aikalaiskriitikoita, mutta värien hallinta kompensoi puutteita.

Kirjailija Mika Waltari luonnehtii vuonna 1945 Saarisen värien käyttöä seuraavasti: ”Punainen väri – köyhän korea – onkin Saarisen ehkä hallitsevin väri, marjapuuronpunaisesta lihan punaiseen. Hyvinkään mökkien punainen on Saariselle elämän, lämmön, inhimillisyyden ja samalla surun, alakuloisuuden, poljettujen ja heikkojen väri. Vihreä on hänelle eräällä tavoin maagillinen, salamyhkäinen väri, milloin korvenkolkko tummuudessaan, milloin sensuaalisen sädehtivä kirkkaudessaan.… Jostakin korven kätköistä kumpuavat hänen heleät värinsä, suomalaisten rekipeittojen, päähuivien, punaisten tupien, korpisammalen, aamunurmien aurinkoisimmat värit.”

*Yrjö Saarisen väripaletetteja. Kuva: Hannu-Pekka Auraneva, Jyväskylän taidemuseo.*

Kontrastinen vastavärien maailma on nähty pohjimmiltaan kansanomaisena ja varhaiskulttuureihin kuuluvana. Myös Saarisen taidetta tutkinut Pirjo Hämäläinen-Forslund näkee hänet kansanmestareiden työnjatkajana, mikä näkyy esimerkiksi maalauksessa Paatenen akat. Saarinen on osassa henkilökuvissaan lähellä elämän primitiivisiä alkuvoimia. Teokset eivät vaadi selityksiä. Ne avautuvat heille, jotka etsivät taiteesta tunnetta ja rohkeutta.

Saarinen käytti mieluiten Windsor & Newton -tuotemerkin värejä. Vakioväreihin kuuluivat kadiumkeltaisten ohella ultramariininsininen, alisariinin- eli karmiininpunainen, tummanvihreä (emerald green) ja kadiumoranssi. Lisäväreinä myös okraa tai kultaokraa, englanninpunaista tai caput mortumia ja napolinkeltaista. Maavärejä Saarinen käytti suhteellisen vähän ja valkoista hän sanoi välttävänsä niin paljon kuin voi. Sinisen ja punaisen yhdistelmiä lilan ja violetin eri sävyinä on maalauksissa käytetty usein. Myös viileän vaaleanpunainen kuului Saarisen suosimiin väreihin.

Taiteilija ei välittänyt säntillisyydestä ja järjestelmällisyydestä, mutta maalarintarvikkeistaan hän oli äärimmäisen tarkka. Saarinen halusi käyttää parhaita saatavilla olevia värejä ja puhdisti aina käytön jälkeen siveltimet ja väriastiat. Maalatessa värejä ei roiskunut vaatteille eikä ympäristöön.

Seija Heinänen

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

A. R-e [Antero Rinne] 1942. Taidenäyttelyt. Yrjö Saarinen. Taidesalonki Unioninkatu 28. Suomen Sosialidemokraatti 22.11.1942.
Helin, Johanna 2002. Boheemi temperamenttimaalari. Yrjö Saarisen taiteilijakuva. Taidehistorian pro gradu. Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.
Hämäläinen-Forslund, Pirjo (toim.) 1999. Värillä ja sydänverelle. Yrjö Saarinen 100 vuotta. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja no 16. [Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää].
Hämäläinen-Forslund, Pirjo 2003. Yrjö Saarinen. Pinx. Maalaustaide Suomessa. Siveltimen vetoja. Toim. Helena Sederholm, et.al.. Weilin+Göös: Porvoo.
Keskustelut ja sähköpostiviestit Sirkka Varpulan kanssa kevät ja kesä 2021, Seija Heinänen.
Laurila-Hakulinen, Raisa, sine anno. Sonckin kokoelma. Sonckin taidekokoelma. Yrjö Saarisen maalauksia ja piirustuksia. Toim. Merja Ilola. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja 4. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
Markku [nimimerkki] 1945. ”Väri merkitsee minulle elämää, oikeastaan kaikkea”, sanoo Yrjö Vihtori Saarinen. Taiteen maailma. Lehtiyhtymä: Helsinki.
Rinne, Antero 1945. Suomalainen temperamenttimaalari. Työväen Kalenteri 1946. Suomen Sosiaalidemokraattinen puoluetoimikunta: Helsinki.
Sonck, C. E. 1970. Yrjö Saarisen näyttelyarvostelujen valossa. Turun Taide: Turku.
Sonck, C. E. 1977. Yrjö Saarinen. Elämänkertaa, kuvia, kirjeitä, tarinoita. [Osa 1]. Hyvinkään kaupunki: Hyvinkää.
Sonck, C. E. 1978. Yrjö Saarinen. Maalauksia. Osa 2. Hyvinkään kaupunki: Hyvinkää.
Sorjonen, K. (Kyösti) 1958. Yrjö Saarinen 13. XII 1899– 9.I.1958. Jyväskylän Sanomat 10.1.1958.
Sorjonen, Kyösti 1987. Yrjö Saarisen unelma. Jyväskylän kaupungin tiedotuslehti 1987:1.
Speed, Harold 1924. Piirustus taitona ja tieteenä. Käännös Hilkka Finne. WSOY: Porvoo.
Valkonen, Olli 1990. Maalaustaide 1918–1940. Ars. Suomen taide 5. Toim. Salme Sarajas-Korte, et.al. Otava: Keuruu.
Waltari, Mika 1945. Elämän rakastaja. Huomioita Yrjö Saarisen taiteesta. Suomen Taiteen Vuosikirja 1945. Toim. L. Wennervira; Y.A. Jäntti. WSOY: Porvoo.