Suomen kuvataide-elämästä 1930–1950-luvuilla

Yrjö Saarinen kuului Olli Valkosen mukaan jo 1930-luvulla maan parhaimpiin värimaalareihin, vaikka häneen ei vielä silloin kiinnitetty huomiota. Monet pitivät häntä ”ikuisena lupauksena”. Ymmärtäjiä kotimaassa alkoi ilmestyä vasta kun hän noin 39-vuotiaana sai näyttelymenestystä Göteborgissa, Tukholmassa ja Oslossa vuosina 1939 ja 1940. Näyttelyt toivat myös taloudellista turvaa, sillä Saarisen Uimalaituri (käytetty myös nimeä Kylpyranta) -maalaus ostettiin Tukholman Nationalmuseumiin ja Lepäävä malli Kööpenhaminan Museum for Kunstiin sekä Oslon Nasjonalgallerietiin Maisema Hyvinkäältä, vaikka se poistettiin julkisesta kokoelmasta saksalaismiehityksen aikana. Saarinen on ilmeisesti ainoa suomalainen taiteilija, jonka teos natsien määritelmän mukaisesti luokiteltiin rappiotaiteeksi.

Saarinen kävi Hyvinkäällä asuessaan ajoittain pari kertaa viikossa Helsingissä. Ja vaikka hän ei käynyt koskaan ulkomailla, oli hänellä mahdollisuus halutessaan nähdä pääkaupungissa kansainvälistä taidetta: Artek järjesti esimerkiksi Fernand Légerin ja Alexander Calderin näyttelyn 1937 ja laajan ranskalaisen nykytaiteen näyttelyn 1939. Vuonna 1928 avattu, taidehistorioitsija Bertel Hintzen johdolla toiminut Taidehalli oli laitos, joka liberaalilla näyttelypolitiikallaan pyrki avaamaan ikkunoita kohti Eurooppaa ja modernismia.

William Lönnberg (1887-1949) kohosi Suomessa 1930-luvulla merkittäväksi mielipidevaikuttajaksi. Hän sai taiteilijakoulutuksensa kotimaassa jo vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä ja asui vuodesta 1914 lähtien Tanskassa, kunnes siirtyi 1923 Etelä-Ranskaan. Kotimaahan hän palasi lopullisesti vuonna 1928. Lönnberg toimi opettajana Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1935–1941 ja Vapaassa taidekoulussa 1935–1937. Hän pyrki karsimaan kuvataiteesta pois viimeisetkin ekspressionismin piirteet ja tunne-elementit. Näin ollen hän ei arvostanut myöskään Yrjö Saarisen ekspressionistista taidetta, vaan reputti hänet pois monista näyttelyistä.

Kuvataide-elämässä vuosi 1935 oli merkittävä, koska silloin perustettiin Vapaa taidekoulu ja Artek. Alkuvuodesta 1939 kirjoittivat Alvar Aalto, Maire Gullichsen, Nils Gustav Hahl, Bertel Hintze ja Antero Rinne Nykytaide-yhdistyksen perustamisasiakirjan. Tarkoituksena oli tehdä tunnetuksi kansainvälistä nykytaidetta järjestämällä näyttelyitä. Kun ulkomaista taidetta oli vaikea saada Suomeen sodan aikana, yhdistys järjesti vuonna 1944 laajan suomalaisen taiteen katselmuksen Tukholman Nationalmuseumiin. Heti kun sota päättyi ja rajat aukesivat, yhdistys järjesti Suomessa ruotsalaisen nykytaiteen esittelyn huhtikuussa 1945. Sen jälkeen olivat nopeassa tahdissa esittelyvuorossa Tanskan, Ranskan ja Norjan nykytaide. Yhdistys vaikutti erityisesti 1950-luvun näyttelyillään ratkaisevasti maamme nykytaiteen kehitykseen.

Pohjoismaisessa taideyhteistyössä ensimmäinen mittava yritys oli vuonna 1939 pidetty Göteborgin näyttely, johon osallistuivat Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska. Myös Saarisen teoksia oli mukana näyttelyssä. Hanketta jatkettiin sodasta huolimatta 1941 ja 1943. Perustettiin myös Pohjoismaiden taideliitto, jonka tarkoituksena oli järjestää pohjoismaisia näyttelyjä vuorotellen eri Pohjoismaissa.

Juuri ennen sotaa tehtiin useita aloitteita kuvataiteen aseman parantamiseksi. Suomen Taideyhdistyksen toiminta organisoitiin uudelleen. Toimintoja siirrettiin vuonna 1940 perustetulle säätiömuotoiselle Suomen taideakatemialle, jolle siirtyi vastuu ylemmästä taideopetuksesta eli entisestä Suomen Taideyhdistyksen koulusta sekä Ateneumin ja Sinebrychoffin taidemuseoista ja kokoelmista. Taideyhdistyksen tehtäväksi jäi näyttelyiden järjestäminen, omien apurahojen jakaminen sekä muu yleinen toiminta maan kuvataiteen edistämiseksi.

Suurin osa 1940-luvun alun merkittävistä taidetapahtumista keskittyi talvisodan päättymisen ja jatkosodan syttymisen eli maaliskuun 1940 ja heinäkuun 1941 väliseen aikaan. Tätä 15 kuukauden pituista kautta leimasi vireä kulttuurielämä. Sota Euroopassa tosin haittasi kansainvälisiä yhteyksiä, mutta muu toiminta oli vilkasta. Syksyllä 1940 järjestettiin järjestyksessä toinen Nuorten näyttely, johon oli kutsuttu vierailijaksi kahden keskisuomalaistaiteilijan Yrjö Saarisen (synt. 1899) ja Hannes Autereen (synt. 1888) lisäksi ruotsalainen Sven Erixson (synt. 1899). Samana vuonna Suomen Kuvanveistäjäliitto täytti 20 vuotta ja kokosi suuren näyttelyn Ateneumiin. Näyttelytoiminta jatkui myös gallerioissa. Heinäkuussa 1941 oli Porissa Juseliuksen mausoleumin uudet vihkiäiset, sillä Jorma Gallen-Kallela oli uusinut freskot. Turun Taideyhdistys juhli 50-vuotistaivaltaan suurnäyttelyn merkeissä. Taide myi hyvin. Heräteostokset houkuttelivat taiteilijoita tekemän teoksia.

Taide-elämä pyöri suhteellisen säännöllisesti talveen ja kevääseen 1944, jolloin melkein kaikki kulttuuritoiminta loppu pääkaupungin pommitusten ja väestön evakuoinnin vuoksi. Taiteilijoiden vuosinäyttely onnistuttiin järjestämään Taidehallissa kuitenkin joka vuosi. Myös Ateneumissa, jonka kokoelmat olivat koko sota-ajan evakuoituneina, oli vilkasta näyttelytoimintaa.

Kaikesta huolimatta taide-elämä kärsi sota-ajan poikkeustilasta. Useat taiteilijat joutuivat rintamalle, pommitusten ja evakuointipakon vuoksi taideyleisö siirtyi pois suurista kaupungeista, taidekoulut toimivat puolitehoisesti, taidemuseot suljettiin ja kokoelmia siirrettiin suojaan. Materiaalipula yleistyi. Oli vaikeuksia saada öljyvärejä, kankaita, savea ja kipsiä tai tehdä pronssivaluja. Olot alkoivat parantua vasta 1940-luvun lopulla, kun yhteydet ulkomaille palautuivat ja Suomen taloudellinen tilanne parani.

Sotavuosien taide-elämää hallitsivat taiteilijat, jotka olivat sukupuolensa tai ikänsä vuoksi vapaat sotapalveluksesta. Maalaustaidetta dominoi pääasiallisesti vanhempi ikäpolvi. Helene Schjerfbeckin (1862–1946) ja Ellen Thesleffin (1869–1954) luomisvoima ei ehtynyt, mutta kuitenkin Uuno Alangon (1878–1964) ja William Lönnbergin (1887–1949) tapaiset taiteilijat saivat laajan vaikutusvallan. Useimmat vanhan polven edustajat osallistuivat edelleen vuosinäyttelyihin, vaikka nuorempi sukupolvi yritti saada jalansijaa. Tämä osaltaan selittää sen miksi 1940-luvun tärkeimpiä esiin nousijoita olivat kaksi noin 45-vuotiasta maalaria eli Olli Miettinen (1899–1969) ja Yrjö Saarinen (1899–1958). Myös toinen ekspressionisti ja hehkuvan väriasteikon käyttäjä Eemu Myntti (1890–1943) herätti huomiota taidepiireissä, kuten myös jo 1910–1920-luvuilla merkittävimmät teoksensa maalannut Tyko Sallinen (1879–1955). Sodan jälkeen esille nousseiden nuorien maalareiden joukkoon kuuluivat esimerkiksi Aimo Kanerva (1909–1991), joka vei eteenpäin ekspressionistista vesivärimaalausta.

Aimo Kanervaa ja Yrjö Saarista voi pitää merkittävimpinä edustajina siinä ekspressionistisessa suuntauksessa, jolla oli merkittävä rooli 1940-luvun suomalaisessa maalaustaiteessa ja joiden vaikutus näkyi vielä seuraavillakin vuosikymmenillä. Suuntaukselle oli ominaista, että sen edustajat olivat individualisteja, joiden tyyli vaihteli suuresti: värikylläisestä, spontaanista esitystavasta lähelle abstraktia ja luonnonläheisen kolorismin eri muunnelmiin. Ekspressionistista oli se, että kuvan figuratiivinen muoto oli hajotettu ja siveltimen käyttö oli vapaata. Monille taiteilijoille ekspressionismi merkitsi vain yhtä siirtymävaihetta, toisille taas, kuten Kanervalle ja Saariselle, siitä tuli heidän taiteensa varsinainen tunnuspiirre. Ajan ekspressionisteille oli tyypillistä, että he olivat vailla ryhmäsidonnaisuutta, oppilaita ja seuraajia, kuten Erik Kruskopf on todennut.

Ulkoilmamaalari Yrjö Saarinen. Kuva: Hyvinkään taidemuseo, Yrjö Saarisen (jr.) arkisto

Marraskuun ryhmän (1917–1924) ajoista lähtien ekspressionismin luontoteemoja ja kansanelämästä lainattuja aiheita on pidetty kansallisina. Kanervan ja Saarisen lisäksi ekspressionisteihin luetaan kuuluviksi Mikko Laasio (1913–1997), Sven Grönvall (1908–1975) ja Unto Koistinen (1917–1994) sekä Gunvor Grönvik (1912–1955) ja Mauno Markkula (1905–1959). Enemmän vereslihalla olevia ekspressionisteja olivat Åke Mattas (1920–1962) ja Erik Enroth (1917–1975), joka kuului Saarisen taiteilijaystäviin. Mattaksen ja Enrothin lisäksi silmiinpistävän rajun ja räjähtävän luomisvoiman määreen saivat 1950-luvulla myös Yrjö Saarinen, Mauno Markkula ja Aimo Kanerva.

Sodan jälkeen Suomen taide-elämä aktivoitui merkittävästi. Taidehalli, Artek ja Nykytaide r.y. järjestivät ulkomaisen nykytaiteen näyttelyitä, samoin Ateneum. Esillä oli 1940-luvun lopussa ja 1950-luvulla esimerkiksi Hollannin kulta-ajan taidetta, Rubensin piirustuksia, ranskalaista nykytaidetta sekä Matissen ja Cézannen taidetta. Salomon R. Guggenheimin kokoelma oli esillä vuonna 1957. Myös kotimaisten näyttelyiden määrä lisääntyi.

Kuvataiteesta kirjoitettiin aktiivisesti. Vuosina 1942–1946 WSOY julkaisi Suomen taiteen vuosikirjan. Vuosina 1945–1950 ilmestyi kuvataidetta käsittelevä aikakauslehti Taide, joka sai nykyisen samannimisen seuraajansa vuonna 1960. Kaikille taiteenaloille omistettu Taiteen maailma ilmestyi 1945–1953. Kuvataiteesta julkaistiin myös runsaasti kirjoja, myös useita taiteilijamonografioita. Onni Okkosen Suomen taiteen historia ilmestyi 1945. Myös taideyhdistykset ja taiteilijoiden omat järjestöt olivat aktiivisia. Vuonna 1948 Yhdysvalloissa kiersi pohjoismaista taidetta esittelevä näyttely, jossa yhdeksän suomalaisen teoksen joukossa oli Yrjö Saarisen maalaus.

Vaikka maailma oli jakautunut itäiseen ja läntiseen blokkiin, siirryttiin 1950-luvulle kulttuurioptimismin hengessä. Länsimaissa avautuivat ovet kansainväliseen taide-elämään. Monet modernismin taidesuuntaukset, kuten surrealismi, ekspressionismi, naivismi ja abstraktin taiteen eri muodot yleistyivät. Kotimaiset taiteilijat matkustivat ja opiskelivat ulkomailla sekä saivat suoria vaikutteita muiden maiden taiteesta.

Modernismin rinnalla kansallisilla aiheilla ja perinteisellä ilmaisulla oli omat kannattajansa. Varsinkin debattitasolla syntyi kansallinen–kansainvälinen vastakohta-asetelma, erityisesti vuonna 1952 Taidehallissa olleen ranskalaisen nykytaiteen näyttelyn jälkeen. Jako näkyi myös taidekriitikoiden näkemyksissä: uutta vastustivat Onni Okkonen (1886–1962) ja L. Wennervirta (1882–1959) ja modernismia puolustivat esimerkiksi Antero Rinne (1896–1950) ja Bertel Hintze (1901–1969). Myös joissakin taiteilijoissa ilmeni epäluuloa konkretismia ja geometrisia muotoja kohtaan. Esimerkiksi Yrjö Saarinen kutsui abstraktia taidetta halveksivasti ”insinööritaiteeksi”. Joka tapauksessa 1950-luvulla tapahtui Suomessa abstraktin taiteen läpimurto. Vuonna 1956 perustettiin kansainvälistä modernia taidetta edustavien taiteilijoiden Prisma-ryhmä vastapariksi kansalliselle ekspressionismille ja sitä edustaneelle Lokakuun ryhmälle (1933–1951).

Taideilmapiiriä paransi 1950-luvulla valtion taidehallinnossa sekä monissa kuvataidejärjestöissä ja -laitoksissa tapahtuneet rakennemuutokset. Vuonna 1950 toimintansa aloittivat valtion taidelautakuntien kuvataidelautakunnat, jotka olivat valtion asiantuntija- ja lausunnonantajaelimenä kuvataiteen kysymyksissä ja jakoivat apurahoja. Vuonna 1956 perustettiin valtion taideteostoimikunta, joka sai tehtäväkseen hankkia taideteoksia valtion julkisiin tiloihin. Myös pankit ja teollisuusyritykset sekä kunnat ja seurakunnat tilasivat taiteilijoilta julkisia taideteoksia usein kilpailujen kautta. Vuonna 1956 Suomi liittyi UNESCOon, mikä edisti osallistumista kansainväliseen kulttuurivaihtoon myös kuvataiteessa sekä antoi pontta kahdenvälisille kulttuurisopimuksille.

Seija Heinänen

Lähteet

• Hämäläinen-Forslund, Pirjo [1992]. Yrjö Saarinen ja taiteilijatoverit. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja 5. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
• Hämäläinen-Forslund, Pirjo (toim.) 1999. Värillä ja sydänverellä. Yrjö Saarinen 100 vuotta. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja no 16. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
• Hämäläinen-Forslund, Pirjo 2003. Yrjö Saarinen. Pinx. Maalaustaide Suomessa. Siveltimen vetoja. Toim. Helena Sederholm, et.al.. Weilin+Göös: Porvoo.
• Karjalainen, Tuula 1990. Uuden kuvan rakentajat. Konkretismin läpimurto Suomessa. WSOY: Porvoo, Helsinki, Juva.
• Kruskopf, Erik 1990. Sodanjälkeinen kuvataide vuoteen 1960. Ars. Suomen taide 6. Toim. Salme Sarajas-Korte, et.al. Otava: Keuruu.
• Kruskopf, Erik 2010. Valon rakentajat. Suomalaista kuvataidetta 1940–1950-luvuilta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.
• Laurila-Hakulinen, Raisa, sine anno. Sonckin kokoelma. Sonckin taidekokoelma. Yrjö Saarisen maalauksia ja piirustuksia. Toim. Merja Ilola. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja 4. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
• Reitala, Aimo 1990. Maalaustaide 1918–1940. Ars. Suomen taide 5. Toim. Salme Sarajas-Korte, et.al. Otava: Keuruu.
• Sonck, C. E. 1977. Yrjö Saarinen. Elämänkertaa. Kuvia, kirjeitä, tarinoita. Hyvinkään kaupunki: Hyvinkää.
• Sonck, C. E. 1978. Yrjö Saarinen. Maalauksia. Osa 2. Hyvinkään kaupunki: Hyvinkää.
• Valkonen, Markku; Valkonen, Olli, von Bonsdorff, Bengt 1985. Suomen taide. Vastakohtien aika. Suomen ja maailman taide 5. WSOY: Porvoo, Helsinki, Juva.