Yrjö Saarinen – oman tien kulkija

Yrjö Saarinen (1899–1958) oli itseoppinut, voimakkaasti kokeva ja tunteen voimalla maalaava värimaalari, joka joko ihastutti tai närkästytti taideyleisöä ja kriitikoita 1930–1950 -luvuilla. Jyväskylän ja Hyvinkään maisemat, alastomat naiset ja kukka-asetelmat ovat tyypillisiä Saarisen maalausten aiheita. Vimmainen maalaustyyli ja intensiivinen vahvojen värien käyttö ilmaisevat elämäniloa, vaikka taiteilijan oma elämä oli ajoittain rankkaa. On sanottu, että hänessä oli kaksi puolta – herkkyyden ja sydämellisyyden vastaparina oli äkkipikaisuus ja julkeus. Poikamainen kujeilu säilyi luonteenpiirteenä koko elämän ajan.

Saarinen ei unohtanut Hyvinkäällä asuessaankaan Jyväskylän seutua, jossa hän tapasi ystäviään ja maalasi vuosittain pari kuukautta, jopa puolikin vuotta aina sairastumiseensa eli vuoteen 1951 saakka.

Nuoruus ja tahto

Saarinen syntyi 13.12.1899 Taulumäellä. Alue kuului tuolloin Jyväskylän maalaiskuntaan, sillä Taulumäki liitettiin Jyväskylän kaupunkiin vasta 1940-luvun alussa. Saaristen perheeseen kuului vanhempien Vihtori ja Emma Saarisen lisäksi viisi lasta, joista kaksi kuoli pienenä. Eloon jääneistä sisaruksista Einari-veli oli Yrjöä 13 vuotta vanhempi ja Rakel-sisar viitisen vuotta nuorempi.

Juuri ennen vuosisadan vaihdetta, Yrjön syntymän aikoihin, isä lopetti oman pajan pitämisen ja siirtyi sepäksi Kankaan paperitehtaalle. Perhe muutti tehtaan asuntoon. Vuonna 1909 Vihtori Saarinen vuokrasi maata ja rakensi pienen mökin, jossa oli yksi huone, keittiö ja vinttikamari. Tehdas omisti Kankaan ja Koskenpään tilojen alueet ja pilkkoi niistä edullisia vuokratontteja työntekijöilleen. Taulumäen asutus syntyi Kankaan paperitehtaan ympärille.

Saaristen koti sijaitsi nykyisen Taulumäentien ja Suvantotien kulmatontilla, ja se purettiin 1987. Parin sadan metrin päässä kodista virtasi Tourujoki, josta noudettiin vettä ja jossa pestiin pyykit, kalastettiin, veneiltiin ja uitiin, erityisesti yläjuoksun suvannolla. Joki oli myös suosittu vapaa-ajan viettopaikka, jonne kaupunkilaiset tekivät huviretkiä ja jonka rannoilla pidettiin juhlia.

Yrjö oli lapsesta saakka innokas piirtäjä ja jo 4-vuotiaana hän ilmoitti vanhemmilleen, että hänestä tulee maalari. Kun isä ensimmäisen kerran antoi seitsemän vuotiaalle pojalleen vähän suuremman summan rahaa oman puukon ostamista varten, menikin Yrjö kirjakauppaan ja osti maalausvälineitä, värikyniä ja paperia. Öljyväreillä maalaamista Yrjö kokeili ensimmäisen kerran 12-vuotiaana, jolloin hän antoi maalaamansa jokimaiseman isälleen syntymäpäivälahjaksi.

Yrjö Saarisen sanotaan perineen taiteelliset taipumuksensa äidiltään Emma Saariselta (os. Kallio), joka rakasti kauneutta ympärillään. Äiti suunnitteli itse pitsi- ja käsityömalleja. Lisäksi hän leikkasi siluettikuvia tuttavistaan. Työläisalueella naapurit pitivät Emma Saarista ”paremman sorttisena ihmisenä”, koska hän pukeutui huolitellusti ja käytti rahaa kodin sisustamiseen naapureitaan enemmän.

Syksyllä 1908 Yrjö meni Suvimäen kansakouluun, jossa häntä opetti koko neljän vuoden ajan Matti Soini. Opettaja huomasi Yrjön piirustustaidon ja kannusti häntä. Soinin piirustuksenopetus oli ilmeisen innostavaa, koska hänen oppilaistaan monet, kuten Kaarlo Sirén, Väinö Ruoranen, Feliks Ojanen ja Yrjö Saarinen sekä myöhemmin myös Yrjöä kymmenisen vuotta nuorempi Matti Särkkä (1908–1995), suuntautuivat kuvataiteilijan ammattiin. Soini järjesti jo kansakouluaikana Feliks Ojasen (1898–1970) ja Yrjö Saarisen töistä näyttelyn. Hän vei myös Yrjön tapaamaan Jyväskylään vuonna 1910 muuttanutta kuvataiteilija Jonas Heiskaa (1873–1937), joka rohkaisi 13-vuotiasta Saarista keskittymään tietoisemmin taidemaalarin työhön, mutta opettaja-oppilas -suhdetta ei kuitenkaan syntynyt.

Jyväskylän kuvataide-elämä oli 1900-luvun alkupuolella melko hiljaista, vain Keski-Suomen Taideseuralla (1910–1924) oli silloin tällöin näyttelyitä. Paikalliset taiteilijat kuten Jonas Heiska, Urho Lehtinen (1887–1982), Juuso Putro (1861–1931) ja ajoittain kaupungissa asunut Carl Bengts (1876–1934) järjestivät harvakseltaan yksityisnäyttelyitä. Näyttelyihin tutustumisen lisäksi Taulumäen pojat eli Feliks Ojanen, Väinö Ruoranen ja Yrjö Saarinen tutkivat lehtien taidearvosteluja ja taideartikkeleita. He kävivät myös yhdessä maalausretkillä. Saarisen elämänkerran kirjoittanut C.E. Sonck kertoo, että Saarinen opetteli öljyväritekniikkaa ja maalasi ahkerasti varsinkin Väinö Ruorasen kanssa, koska he olivat töissä oppipoikina samassa maalausliikkeessä. Ruoranen suoritti maalarikisällin opinnot ja lähti sen jälkeen Helsinkiin Taideyhdistyksen piirustuskouluun, joka oli siihen aikaan ylin kuvataiteen oppilaitos Suomessa. Hän ei palanut enää asumaan Jyväskylään vaan jäi pääkaupunkiseudulle.

Työuransa Yrjö Saarinen aloitti jo kansakoulun 3. ja 4.-luokan välisenä kesälomana maalarin purkkipoikana. Kansakoulun jälkeen isä järjesti hänelle juoksupojan paikan J. Tiilikaisen maalausliikkeeseen, josta hän meni oppipojaksi Emil Kaistiselle, kaupungin suurimpaan maalausliikkeeseen. Siellä hän aloitti työt 13-vuotiaana kesällä 1914. Kaistinen oli täydentänyt omia maalarimestarinopintojaan Helsingissä Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Hän osallistui myös Keski-Suomen Taideseuran maalausiltoihin, joita pidettiin toisinaan myös hänen verstaallaan. Kaistinen oli myös Jyväskylän Käsityöläisyhdistyksen puheenjohtaja 1919–1931 ja Käsityöläiskoulun johtokunnan jäsen. Ei ollutkaan ihme, että Kaistinen lähetti oppipoikansa hakemaan lisäopetusta koristemaalarin ja kilpimaalarin ammattiin Jyväskylän Käsityöläiskoulun iltalinjalta, jonka Yrjö Saarinen aloitti syksyllä 1914.

Turun piirustuskoulun käynyt ja Victor Westerholmin yksityisoppilaana ollut Jyväskylän seminaarin venäjän kielen lehtori Juuso Putro toimi Käsityöläiskoulun johtajana. Piirustusta iltalinjalla opettivat seminaarin lehtori Juho Jussila ja myöhemmin myös Martti Korpilahti. Saarinen oli harvoin poissa koulusta ja piirustustunteja hän ei jättänyt milloinkaan väliin. Kilpimaalariksi kouluttautuessaan Saarinen oppi tuntemaan värit ja väriaineiden käsittelyn.

Öljyväritekniikkaa oppiakseen Saarinen kopioi teini-ikäisenä pääasiassa kuvien pohjalta tunnettujen suomalaistaiteilijoiden, kuten Werner Holmbergin, Ferdinand von Wrightin, Albert Edelfeltin ja ruotsalaisten Bruno Liljeforsin ja Anders Zornin maalauksia. Mutta maalaukset olivat aika kaukana alkuperäisistä niin värien kuin sivellintekniikankin suhteen. Hän maalasi oman versionsa esimerkiksi von Wrightin Taistelevista metsoista.

Naapurit ostivat mielellään Saarisen tekemiä maalauksia, varsinkin kun myyntihinta oli edullinen. Saarisen ystävä Pauli Kaistinen, Kaistisen maalausliikkeen omistajan veljenpoika, kertoi haastattelussa vuonna 1983, että ”Saarisen versioita oli joka mökin seinällä ja joskus jopa huussia koristamassa”. Välillä Saarinen maalasi naapureidensa pyynnöstä heidän toivomansa aiheen: ”Siihen aikaan oli tapana, että tuotiin postikortti ja siitä sitten tehtiin kopio”. Rahaa saadakseen hän myös maalasi taloista näköiskuvia ja yritti myydä niitä talojen omistajille.

Ensimmäisen kerran Yrjö Saarisen töitä oli julkisesti esillä, kun hän 13-vuotiaana otti osaa Kotimaisen työn viikon näyttelyyn Jyväskylässä. Hän toi näyttelyyn parikymmentä työtä, pääasiassa juuri noita versioita tunnetuista maalauksista. Kauppojakin syntyi. Rahoilla Yrjö osti taiteilijatarvikkeita. Varatonta, nuorta taiteilijan alkua tukivat myös Jyväskylän seminaarin opettajat, jotka keräsivät rahaa väriliitujen ja piirustuspaperien ostoon. Pitkien työpäivien ohessa maalaustaidon itseopiskelun tahti oli tiukka, vähintään yksi maalaus oli saatava valmiiksi joka sunnuntai.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Käsityöläiskoulusta kilpimaalariksi valmistuttuaan vuonna 1916 Saarinen teki lähinnä tilapäistöitä. Noista ajoista hän kirjoitti itse vuonna 1944 Mika Waltarille, joka oli kirjoittamassa Saarisen taiteesta artikkelia: ”Maailman sodan aikaan maalaustyöt olivat heikkoja. Olin yhtenä talvena hautoja kaivamassa haudankaivajan apulaisena. Noin vuoden Kankaan paperitehtaalla rullapoikana. Sen jälkeen pääsin rautateille, jossa olin asema-, vaihde- ja jarrumiehenä. En menestynyt siellä, sain potkut 1923… Seuraavana aamuna pääsin maalausliikkeeseen, jossa jouduin tekemään kylttejä ja sain markan enempi tunnilta kuin toiset miehet. En menestynyt niissäkään liikkeissä, koska olin työajoissa epäsäännöllinen. Olin pakotettu ottamaan e.m. töitä omaan laskuuni…”.

Yrjö Saarisen äiti kuoli hänen ollessa 15-vuotias. Isä meni uudelleen naimisiin, Hilda Puuran kanssa. Yrjön ollessa armeijassa vuonna 1922, kuoli hänen isänsä. Hilda Saarinen lunasti Saaristen talon vuokratontin omistukseensa vuonna 1929. Myöhemmin talossa asui myös Saarisen sisar Rakel Saarenpää (myöhemmin Sinikangas) perheineen.

Sotaväessä ollessaan vuonna 1922 Saarinen piirteli kuvia tovereistaan. Tällöin hänen piirustustaitonsa tuli samaan aikaan Kouvolassa armeijassa olleen toisen jyväskyläläisen eli arkkitehti Alvar Aallon tietoon. Armeijasta päästyään Saarinen vuokrasi itselleen vaatimattoman huoneen Jyväskylästä, kelloseppä Kytölän talosta Puistokadulta. Vuonna 1923 Saarinen kihlasi keuruulaisen tytön, mutta kihlaus purkautui pian. Tuolta ajalta on myös muutamia maalauksia ja akvarelleja Keuruulta.

Saarinen teki mielellään pätkätöitä, koska näin jäi aikaa muuhunkin elämään. Teosvariaatioiden tekemistä hän ei jättänyt täysin, mutta kiinnostuksen kohteet vaihtuivat. Tunnettujen mestareiden tilalle tulivat hänelle itselleen läheisten taiteilijoiden teokset. Saarisen ystävä Matti Särkkä (1908–1995) muisteli, että hän oli erityisen kiinnostunut Tyko Sallisen ja Edvard Munchin ilmaisusta. Heidän teoksiaan Yrjö piirteli ja maalasi kuvien perusteella. Vuonna 1923 Saarinen teki oman versionsa Korpilahdella syntyneen Alvar Cawénin (1886–1935) vuonna 1921 valmistuneesta Kehtolaulusta. Saarisen nuoruudentöissä värit ovat usein maanläheisiä ruskean ja harmaan sävyisiä, kuten Marraskuu-ryhmän jäsentenkin teokset.

Saarinen tutustui 1920-luvun puolivälin jälkeen taidemaalari Harold Speedin vuonna 1924 suomennettuun Piirustus taitona ja tieteenä -kirjaan. Teoksen tekstien sekä havainne- ja teoskuvien avulla Saarinen harjoitteli sommittelua, rytmitystä ja piirtämistä. Speed korosti taiteilijan tunneilmaisua sekä kykyä kuvata luontoa ei jäljitellen, vaan värin ja muodon avulla. Matti Särkän mielestä Speedin kirja oli erittäin tärkeä Saariselle: ”Mutta sillä oli, Speetin, englantilaisen maalarin kirjoittama kirja ’Piirustus tietona ja taitona’. Tätä hän käytti aina, kun hän lähti jotakin suurempaa työtä tekemään, hän kahto, mitä Speet sanoo! Mutta ei saanu paljon vaikuttaa, että aina oli Yrjö Saarinen mainittava työn tekijäksi.”

Saarinen teki erilaisia tilaustöitä. Hän maalasi talon seiniä, teatterikulisseja, sommitteli mainoskylttejä ja mainosjulisteita. Jyväskylän Työväen Näyttämölle syntyi useita lavasteita ja kulisseja, myös yhdessä Feliks Ojasen kanssa. Matti Särkkä kertoi, että he maalasivat yhdessä Saarisen kanssa Jyväskylän uuden Työväentalon seiniä vuonna 1925. On myös oletettu, että Saarinen teki koristemaalauksia talon sisäseiniin. Rakennuksen suunnittelija Alvar Aalto halusi juhlasaliin ja sen aulatiloihin kalkkimaalauksia. Talon ulko- ja sisämaalauksen urakoineen maalausliikkeen työntekijät eivät pystyneet toteuttamaan Aallon suunnitelmia. Tässä vaiheessa Aalto ilmeisesti kutsui armeijatoverinsa Yrjö Saarisen apuun. Tilasta ei ole tuolta ajalta Anna Vilkunan mukaan valokuvia, joten ei ole tietoa millaista maalauskoristelu oli. Se kuitenkin tiedetään, että juhlasalissa oli koristeita.

Ensimmäisen taidenäyttelynsä Yrjö Saarinen järjesti yhdessä lapsuudenystävänsä Feliks Ojasen kanssa. Akvarelleista koostuva myyntinäyttely oli esillä Jyväskylän Kauppalaisseuran talon yläkerrassa 12.–20.12.1927. Lehtiarvostelujen perusteella Saariselta oli näyttelyssä kaupunkimaisemia, henkilösommitelmia ja sisäkuvia. Ojasen hillittyihin akvarelleihin verrattuna Saarisen maalauksia pidettiin jo tuolloin rajuina ja väreiltään voimakkaina, mutta myös huolimattomasti tehtyinä ja pinnallisina.

Yrjö tapaa Meerin

Saarinen sai yhdessä Feliks Ojasen kanssa maalattavakseen keväällä 1928 tarjouksen perusteella Suonenjoen Iisveden seurojen talolle näyttämökulissit. Paikkakunnan vaihdos oli tarpeen, sillä elämä Jyväskylässä kävi liikakierroksilla. Iisvedelle tultuaan Yrjö huomasi tarvitsevansa lisää värejä ja hän lähti Helsinkiin. Matkalla hän poikkesi Hyvinkäälle ravintolaan, jossa tapasi tulevan vaimonsa Meeri Kallion (1903–1988). Yrjö ja Meeri olivat lyhyen aikaa kirjeenvaihdossa, jonka jälkeen Meeri matkusti Suonenjoelle Yrjöä tapaamaan. Kun maalaustyön valmistui Iisvedellä, matkusti Yrjö juhannukseksi 1928 Hyvinkäälle ja meni Meeri Kallion kanssa kihloihin.

Kun toimeentulo Hyvinkäällä näytti epävarmalta, arveli Saarinen kesällä 1928, että olisi ehkä parempi asua Jyväskylässä. Kihlapari muutti asumaan yhdessä Taulumäelle, Yrjön lapsuudenkodin yläkertaan. Yhteisasuminen äitipuolen kanssa oli hankalaa ja Yrjö vuokrasi Jyväskylän Työväenravintolan eli Polsun piharakennuksesta vaatimattoman huoneen, jossa hän teki myös kilpiä. Syksyllä Saarinen maalasi kulissit Suonenjoen Seurojentalolle. Rahan puute oli ainaista ja Yrjö matkusti Suonenjoelta Kuopioon myymään maalauksiaan saadakseen vuokrarahat. Välillä hän asui Meerin kanssa Suonenjoen sijaan Kuopiossa.

Vuosikymmenen vaihteen taloudellinen taantuma oli Suomessa vaikeaa aikaa. Saarisen oli pakko hakea vakituista työpaikkaa. Hän pyysi Alvar Aallolta suositukset, joiden turvin hän sai syksyllä 1929 töitä Wuorion maalausliikkeestä Helsingistä. Hänet ohjattiin avustamaan taidemaalari Yrjö Ollilaa, joka teki Helsingin Kansallisteatterin kattomaalauksia. Työ luisti aluksi hyvin, mutta aamuheräämiset tuottivat tuskaa – ja alkoholi, kieltolaista huolimatta. Maalari sai lopputilin.

Elämänjanoista taiteilijaelämää

Alku aina hankalaa…

Yrjö Saarinen ja Meeri Kallio muuttivat Meerin kotikaupunkiin Hyvinkäälle vuonna 1929. Tilapäisten kilpimaalarin töiden lisäksi Saarinen kuvitti lama-aikana Meerin serkun Toivo Paavonkallion eri viikkolehtiin kirjoittamia juttuja. Tuleva sanomalehtimies ja kirjailija aloitteli tuolloin uraansa. Paavonkalliolla ja Saarisella oli toinenkin yhteishanke. Hyvinkääläinen Reino Forsström julkaisi 1930-luvun alussa 10 tanssisävel uutuutta sanoineen -vihkosia. Forsström sävelsi tanssikappaleet, joista suuren osan Paavonkallio sanoitti. Saarinen kuvitti vihkojen kannet tanssivilla pareilla.

Asunto-oloissa ei ollut kehumista. Aluksi Meeri ja Yrjö asuivat Meerin veljen luona Meerin muiden sisarusten kanssa, mutta vuonna 1930 he muuttivat omaan vuokra-asuntoon. Yrjö Saarisella ei ollut koko elämänsä aikana varsinaista työskentelytilaa, ateljeeta, vaan maalaukset syntyivät kotona kamarin nurkassa tai keittiön ikkunan ääressä, samoin kilpimaalarin työt. Lukuisat muutot Hyvinkäällä pienestä asunnosta toiseen eivät parantaneet työskentelyolosuhteita. Joissakin asunnoissa oli kuitenkin maalaukseen suotuisampi luonnonvalo kuin toisissa.

Lama-aikana rahat eivät tahtoneet riittää elämiseen. Keväällä 1930 Yrjö alkoi maalata ”postikortteja”, eräänlaisia tusinamaalauksia, jotka syntyivät nopeasti liimaväreillä, noin 30 x 30 cm:n kokoiselle, valkoiselle kartongille. Aiheet valittiin miellyttämään suuren yleisön makua: hempeitä maisemia, kukkavihkoja, ruusuja… Myyntihinta oli halpa. Yrjö kutsui tekeleitään heliöpentyyreiksi, eikä suostunut signeeraamaan niitä edes pyydettäessä. Toisinaan työt merkittiin nimellä Braun. Meeri Kallio ja Toivo Paavonkallio kiertelivät kaupustelemassa kortteja lähialueilla.

Vuonna 1930 Saarinen sai seinämaalaustilauksen hyvinkääläisen tanssiravintola Hanhen omistajalta. Hän maalasi suurikokoisen (122 x 292 cm) Tanssiva Pariisi -teoksen liimaväreillä ohuelle kankaalle. Maalausta suunnitellessaan Saarinen käytti hyväkseen aiemmin tekemiään piirustuksia ravintoloissa istujista sekä tanssijoista – Yrjö oli itsekin innokas tanssija. Tanssiaiheisia töitä syntyi Jyväskylän Lohikosken työväentalolla 1927 ja Kuopion Seurahuoneella 1928–1929 sekä Hyvinkäällä Ravintola Hanhessa.

Mainosmainen maalaus on oiva ajankuva uusien paritanssien, tangon ja foxtrotin, rytmikkäästä liikehdinnästä ja lähellä olemisesta: sana tango tarkoittaa latinaksi ”kosketan”. Suomeen pariisilaisten muotitanssi tuli 1910-luvun puolivälissä. 1920-luvun lopussa kiinnostuksen Pariisia ja modernia elämäntapaa kohtaan herättivät erityisesti kaksi kirjaa: Mika Waltarin Suuri illusioni ilmestyi vuonna 1928 ja Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä 1929. Tanssiaiheet saivat tuolloin paljon huomiota aikakauslehdissä. Tanssivan Pariisin henkilöhahmoihin on tarttunut piirteitä ajan karikatyyrimaisista lehtikuvituksista. Saarisen ihmiskuvaushan oli muutenkin usein huumorin värittämää ja joskus myös pilapiirrosmaista. Taiteilija korosti naistanssijoiden selän, uuman, pakaroiden ja säärten muotoja sekä kasvojen ilmeitä.

Miksi teoksen nimi on Tanssiva Pariisi? Liittyikö nimeäminen kenties kulttuuripiirien Pariisi-innostukseen vai siihen, että Helsingissä oli Yrjönkin hyvin tuntema ravintola nimeltään Paris – kysymys jää vaille vastausta.

Tanssiva Pariisi on Saarisen tuotannossa ja koko tuon aikaisessa Suomessa harvinaisen urbaani teos. Pirjo Hämäläinen-Forslund olettaa, että teosta maalatessaan Saarinen on ilmeisesti tuntenut jonkin verran eurooppalaista taidetta. Ajan muotimaalari ja hyvinkääläiseen Tyko Salliseen varhemmin vaikuttanut, hollantilaissyntyinen fauvisti Kees van Dongen liikkui 1920-luvun tuotannossaan lähellä Tanssivan Pariisin populaaria maailmaa.

Yrjön ja Meerin elämä oli 1930-luvun alussa Hyvinkäällä vaikeaa ja kieltolaista (1919–1932) huolimatta viinanhuuruista aikaa. Meeri oli vakituisessa työssä Hyvinkään villatehtaalla, joten pariskunnan elämiseen tuli vähän rahaakin. Kilpimaalarin töitä ei ollut tarpeeksi ja elättääkseen itseään Yrjö teki tilapäistöitä. Vuonna 1933 hän teki kivenveistämöllä hautakivien kaiverruksia ja suunnitteli koristekuvioita. Kiviveistämöllä Yrjö seurasi myös kivenhakkaajien työtä ja piirsi heistä luonnoksia.

Mukaan näyttelyihin

Meeri ja Yrjö menivät naimisiin vuonna 1934. Samasta vuodesta lähtien hän tarjosi maalauksiaan Helsingin Taidehallissa pidettäviin näyttelyihin. Työt eivät kuitenkaan miellyttäneet varsinkaan taidehistorioitsija ja -kriitikko Onni Okkosta, joka oli usein näyttelyraadin jäsen. Hän arvosteli Saarisen brutaaliutta ja akateemisista säännöistä piittaamattomuutta.

Vuosina 1937–1948 Meeri ja Yrjö asuivat Hyvinkäällä monenkirjavasta asukasjoukosta tunnetussa Sotalaiva-nimisessä vuokratalossa. Vuonna 1938 syntyi heidän Yrjö-poikansa. Lapsen myötä isän vastuuntunto kasvoi ja hän työskenteli ahkerasti nimenomaan taidemaalarina. Siveltimen vedot voimistuivat ja väreistä tuli yhä kirkkaampia. Maalaukset muuttuivat yhä ekspressiivisemmiksi.

Kalle Heinonen kehotti ostokykyisiä tuttaviaan tutustumaan Saarisen maalauksiin. Kävijöitä oli paljon, mutta kauppoja ei syntynyt. Heidän mielestään teokset olivat liian kalliita, mutta myös outoja: ”Eihän tuommoisia voisi seinille laittaa”. Jyväskyläläiset eivät olleet tottuneet ekspressiiviseen maalaustyyliin. Osa Jyväskylässä maalatuista teoksista valittiin kuitenkin mukaan Göteborgiin pohjoismaista taidetta esittelevään näyttelyyn. Sekään ei ollut itsestään selvyys, mutta Taidehallin intendentti Bertel Hintze oli sinnikäs Saarisen taiteen puolestapuhuja.

Saaristen perhe vietti koko kesän 1939 Taulumäellä, Jyväskylässä. Yrjö maalasi kaupunkinäkymiä ja maisemia lähiympäristöstä, kuten Palokkajärveltä ja Tourujoelta. Välillä hän kävi myös Jyväskylän uimarannoilla piirtämässä henkilökuvia. Ilon aiheita olivat Kordelinin säätiöltä saatu apuraha sekä tieto, että Göteborgin näyttelyn teokset ovat saanet mairittelevia arvosteluja. Tästä innostuneena hän jäi vielä syksyksikin maalaamaan Tourujoen ranta-aiheita.

Taloudelliset vaikeudet ahdistivat taiteilijaperhettä koko vuosikymmen vaihteen ajan: milloin ei saanut maalauksiin pellavakangasta, milloin rahat eivät riittäneet edes lämmitykseen eli halkojen ostoon. Juuri kun Saarinen alkoi saada nimeä taiteilijana ja elämä monien ahdinkovuosien jälkeen kirkastui, alkoi Suomen poliittinen tilanne näyttää synkältä. Kun perhe palasi Jyväskylästä kotiin Hyvinkäälle, oli sinne tullut sotilaspiiristä liikekannallepanomääräys.

Ystäväpiiriä

Muutettuaan Hyvinkäälle 1929 Saarinen halusi tutustua Tyko Salliseen, jonka tiesi asuvan paikkakunnalla. Kerrotaan, että vasta noin viiden vuoden kuluttua hän rohkeni lähestyä Sallista, kun he tapasivat sattumalta ravintolassa. He puhuivat harvoin taiteesta, mutta heidän välilleen syntyi monet sanasodatkin kestänyt ystävyys. He yrittivät tehdä myös yhteisiä maalausretkiä, mutta huonolla menestyksellä.

Taiteilija Erik Enroth oleskeli mielellään Yrjön vieraana Hyvinkäällä, jonne hän poikkesi matkatessaan Tampereelta Helsinkiin. Kulkuvälineenä oli usein moottoripyörä. Tehtiin yhteisiä ryyppyreissuja, mutta myös maalausretkiä Hyvinkään maastoon. Enrothin mukaan Yrjö oli hyvä piirtäjä ja hänellä oli erehtymätön värisilmä. Maalauksista huokui elämän ilo. Enroth totesi Saarisen tuntevan Vincent van Goghin tavoin rajatonta riemua mitä vähäpätöisimmistä näkymistä, jotka eivät tavalliselle katsojalle sanoneet mitään.

Erään Helsingin matkan jälkeen 1930-luvun lopussa Yrjö kertoi Meerille löytäneensä piirustuskoulusta pojan, jonka ”piirustuksissa on helkkarin hyvä veto”. Hän oli Yrjöä kymmenisen vuotta nuorempi Aimo Kanerva, ekspressionisti hänkin. Heistä tuli hyvät ystävät ja he tekivät useita maalausretkiä yhdessä. Tuttavuuden alkuvuosina Kanerva oli myös usein nähty vieras Hyvinkäällä. Kuvataiteilijoista ystäväpiiriin kuului 1940-luvulla myös Åke Mattas ja Sven Grönvall.

Helsinkiläinen Brondinin leipomo-kahvila-ravintola eli Bronda (1897–1949) oli Saaristen toinen koti. Se sijaitsi Eteläesplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmauksessa ja oli taiteilijoiden ja kirjailijoiden kokoontumispaikkana aikansa tunnetuin 1920- ja 1930-luvuilla. Yrjö ja Meeri kävivät rahavarojen salliessa jopa kolme kertaa viikossa Brondalla, mutta toisinaan oli pidettävä pitkiä taukoja.

Brondan vakiokävijöistä Yrjö Saarisen seurana olivat muun muassa Arvid Broms, Veikko Aaltoina ja Aimo Kanerva. Kuvanveistäjistä Yrjö keskusteli mielellään Uno Aron ja Yrjö Liipolan kanssa. Wäinö Aaltonenkin kävi silloin tällöin. Maalareista Brondalla kävivät Ilmari Aalto, Johannes Gebhard, Olli Miettinen, Väinö Kampuri, Tauno Sarmaja, Anton Lindforss, Matti Annala, Artturi Kaarnakoski ja Lauri Parikka sekä sodan jälkeen myös Unto Pusa. Kirjailijoista mukana olivat Yrjö Jylhä ja Sakari Pälsi sekä Toivo Lyy, Juhani Konkka ja Oiva Paloheimo. Kaveriporukassa Saarinen saattoi maksaa Brondalla koko pöytäseurueen hurvittelun, vaikka rahaa olisi tarvittu perheen elättämiseen. Useimmat herrat jättivät Brondalle mennessään vaimonsa kotiin, mutta Yrjö ja Meeri kävivät siellä usein yhdessä. Helsingin matkoillaan he monesti yöpyivät kuvanveistäjä Gunnar Finnen ateljeessa. Saarinen oli Helsingissä Brondan lisäksi myös useissa muissa ravintoloissa vakiokävijä.

Vaimon merkitys Yrjön rinnalla ei ollut vähäinen. Meeri Saarinen oli boheemi, huumorintajuinen, kärsivällinen ja anteeksiantava. Yrjössä oli Meerin mukaan kaksi puolta. Selvänä häntä sai loukata karkeastikin, ja hän säilytti rauhallisuutensa. Mutta humalassa hän saattoi olla väkivaltainen ja raivostua niin, ettei tiennyt mitä teki. Jälkeenpäin hän suhtautui heikkouksiinsa anteeksi pyydellen ja katuen. Vaimolleen Yrjö oli erityisen kiitollinen Meerin hankalissa tilanteissa käyttämästä ”psykologisesta silmästä”.

Sotavuodet ja taiteellinen menestys

Saarinen siirrettiin ikänsä, 39-vuotta, vuoksi varareserviin. Hän vietti talvisodan (30.11.1939–13.3.1940) ajan aluksi koulutuskeskuksessa Järvenpäässä. Myöhemmin hän sai siirron sotilaskotiin, mutta oli välillä myös sairaalassa.

Talvisodan aikana Yrjö sai lomaa näyttelyjärjestelyjä varten. Hän kävi hakemassa kotoaan Hyvinkäältä sekä Alvar Aallon luo säilytykseen jättämänsä maalaukset toimittaakseen ne ehdolle Norjaan ja Ruotsiin lähetettävään Suomen taiteen kiertonäyttelyyn. Kahdeksasta maalauksesta mukaan valittiin viisi teosta. Oslon näyttely muodostui kotimaassaan yhä verrattain tuntemattomalle Saariselle suureksi menestykseksi. Kaksi työtä ostettiin Norjaan, toinen Kansallisgalleriaan heti avajaispäivänä. Näyttelystä myytiin yhteensä neljä Saarisen maalausta.

Bertel Hintze oli huolissaan Saaristen taloudenhoidosta – olihan näyttelyn teosmyynneistä tulossa suuri rahasumma. Hintze kehotti Saarisia hankkimaan etukäteen kaikki tarvitsemansa vaatteet ja lähettämään laskut hänelle Taidehalliin. Näin kaikki rahat eivät menisi alkoholiin. Yrjölle hankittiin kaksi pukua ja kaulahuivi, Meerille sudennahkainen puoliturkki ja pikku-Yrjölle lampaannahkatakki. Maalaustarvikkeiden oston jälkeenkin jäi rahaa vielä huonekalujen ostoon. Artekista ostettiin Alvar Aallon suunnittelemat pöytä ja nojatuoli, joka näkyy monissa Saarisen maalauksissa. Vähän ajan kuluttua ostettiin Artekista myös keittiöön ruokapöytä ja tuolit.

Talvisodan päätyttyä alettiin Suomessa järjestää taidenäyttelyitä, kuten Yleinen taidenäyttely Helsingin Taidehallissa toukokuussa 1940. Saariselta oli mukana neljä öljyvärimaalausta: olympialaisia varten tehdyt kilpailuluonnokset Uimalaituri ja Jalkapalloharjoitus sekä kaksi maisemamaalausta Hyvinkäältä. Alkuvuoden näyttelymenestyksen vuoksi häntä luonnehdittiin ”koloristiksi norjalaiseen tyyliin”, kuten taidekriitikko Antero Rinne kirjoitti. Saarisen teoksia oli esillä Taidehallissa myös syksyllä 1940, sillä Nuorten näyttelyyn oli valittu kutsuvieraiksi keskisuomalaiset Hannes Autere ja Yrjö Saarinen sekä Ruotsista Sven Erixson.

Jatkosodan alkaminen vähän ennen juhannusta 1941 oli Saariselle, kuten muillekin, kova isku. Yrjö määrättiin rintamalle rajantakaiseen Karjalaan. Meeri matkusti pikku-Yrjön kanssa sotaa pakoon Hämeenlinnaan. Vaimolle ja Bertel Hintzelle kirjoitetuista kirjeistä ilmenee, että jo muutaman viikon kuluttua Saarinen kaipasi maalausvälineitään. Niiden puuttuessa hän piirteli kenttäpostikorteille luonnoksia sotilaista arkiaskareissaan: kortinpelaajia, hevosenjuottajia ja -uittajia sekä lepääviä sotilaita. Syyskuussa Yrjö kirjoitti vallatusta Viipurista löytyneistä venäläisen mainospiirtäjän öljy- ja temperaväreistä, joilla hän maalasi vanhan kartan taakse sekä säkki- ja patjakankaille.

Saarinen pääsi lomalle syyskuun lopussa, jolloin hän hankki itselleen kunnolliset maalaustarvikkeet. Lokakuussa syntyi Perkjärvellä punaisia ja violetteja hevosia kuvaavaa, ehkä Gauguinilta vaikutteita saanut maalaus Kolonna levossa (1941). Samoihin aikoihin hänen maalauksiaan oli esillä Taide elää -näyttelyssä Helsingissä. Perkjärven kokemusten ja siellä tehtyjen piirustusten ja luonnosten pohjalta syntyi vuonna 1942 maalaus Lepohetki ja vuonna 1944 Hevosten juotto.

Saarinen sai Karjalankannakselta komennuksen Itä-Karjalaan, Pohjois-Aunuksen suurimpaan asutuskeskukseen Paateneseen, jossa hän oli 28.10.–19.12.1941. Paatene sijaitsee nykyisen Venäjän puolella, Laatokan ja Äänisjärven välissä, noin Joensuun korkeudella. Aunukseen jäi sodan aikana noin 1 500 asukasta, sillä lähestyvien taisteluiden vuoksi Neuvostoliiton kuljetuskalusto ei riittänyt kaiken väestön evakuointiin.

Lähes heti saavuttuaan Saarinen joutui selkävaivojen ja paiseiden leikkaamisen vuoksi Paatenessa kenttäsairaalaan. Sairaalassa ollessaan hän sai lääkärien luvalla kuljeskella sotatoimista vapaana ja keskittyä maalaamiseen ja piirtämiseen. Syntyi useita öljyväri- ja akvarellitöitä hirsirakennuksista, sipulikirkoista ja rantamaisemista sekä paljon luonnoksia. Osan teoksista hän myi lääkäreille ja hoitajille saadakseen rahaa.

Saarinen kierteli Paatenen taajamassa ja tutustui paikalliseen väestöön. Hän kirjoitti käyneensä myös tansseissa: ”Voi herra sitä tanssia ja niitä pukuja. Huopatossut, kaikenlaisia pomppatakkeja, kirjavia, kukikkaita pumpulipukuja ja villaiset y.m. kirjavat ja kukikkaat huivit sidottu päähän ja kaulaan ympäri solmuun, että pää on kuin nyytti. Se on hyvä maalausaihe.” Häntä kiehtoi värikkäiden vaatteiden lisäksi myös naisten arkiaskareet, kuten polttopuiden sahaus. Moni kyläläinen suostui maalarin malliksi.

Itä-Karjalan kokemuksista syntyi myöhemmin kotona Hyvinkäällä luonnosten pohjalta useita Saarisen parhaimpiin kuuluvia henkilökuvia: Anna Riukka (1941), Paatenen eukkoja (1942), Tsaijunjuojien kaksi versiota (1942), Paatenen tyttö (1942), Paatenen akat eli Puunsahaajat (1943) ja Selkin akat (1943). Saarisen värisävyt olivat 1930-luvun lopusta lähtien voimistuneet. Huippunsa ne saavuttivat vantterien karjalaisnaisten punahehkuisissa retongeissa ja kukkahuiveissa. Saarinen maalasi Paatene-aiheisia maalauksia vielä 1950-luvullakin. Hän, kuten monet muut suomalaistaiteilijat jo vuosikymmeniä aikaisemmin, lumoutui Karjalan eksotiikasta ja luonnosta. Paatene-aiheissa eivät näy konkreettiset sodan hirvittävyydet.

Saarinen arveli itse olevansa ensimmäinen suomalainen, joka maalasi Paatenessa – ilmeisesti näin olikin. Suomalaisia on kuitenkin jo aiemminkin liikkunut Pohjois-Aunuksessa. Kesällä 1894 kulkivat alueella Viktor Sucksdorff ja Yrjö Blomstedt ja myöhemmin Samuli Paulaharju ja Matti Tuokko.

Bertel Hintze kirjoitti Meeri Saariselle tammikuussa 1942, että hän on lähettänyt Tukholman näyttelyyn kaksi Yrjö Saarisen maalausta ja maaliskuun Taidehallin näyttelyyn tulee neljä maalausta. Suurin niistä oli Paatene-aiheinen Tsajun juojat, mukana oli myös Paatenesta ja Jänkäjärveltä maalatut maisemat sekä yksi alastonmaalaus. Kirjailija Mika Waltari ihastui Paatenen maisemaan ja osti sen itselleen näyttelystä.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen päätyttyä Suomen armeija päätti kotiuttaa kaikki ennen vuotta 1912 syntyneet miehet. Vuonna 1899 syntynyt Saarinen lähetettiin Hämeenlinnan sotilassairaalaan ja sieltä tammikuussa 1942 Hennalan varuskunnassa käynnin jälkeen kotiin Hyvinkäälle.

Ensimmäinen yksityisnäyttely

Päästyään kotiin, Saarinen maalasi ahkerasti keväästä syksyyn. Hän avasi ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Bäcksbackan Taidesalongissa Helsingissä marraskuussa 1942. Näyttelyssä oli 59 teosta, 37 öljymaalausta ja 22 vesivärityötä. Useimmat aiheet olivat Hyvinkäältä ja Usmista. Mukana oli myös rintamalla 1941 aiheensa saanut Lepohetki sekä Paatene-aiheista luonnosten pohjalta kotona Hyvinkäällä maalatut Riukan Anna, Äiti ja poika sekä Paatenen akat eli Puunsahaajat.

Sota-ajasta huolimatta Saarisen näyttelyssä kävi paljon katsojia. Maalausten poikkeuksellinen väriloisto teki moneen katsojaan vaikutuksen. Näyttelykritiikki oli pääosin kehuvaa. Sigrid Schauman kirjoitti 28.11.1942 (käännös ruotsista suomeksi): ” …luonto on koostunut hohtavista kristalleista. Vihreyden hän näkee kuin olisi se smaragdia, varjot ovat ametistia, hänen maalauksissaan on tummaa safiiria, monen sävyistä akvamariinia, helakanpunaistakin. Välistä välkähtää rubiinikin esiin. Muoto on sidottu väriin, sopii sen kanssa yhteen.” Luonnehdinta koski vain maisemia, henkilöaiheita Schauman moitti karikatyyrimaisiksi. Monet vertasivat Saarista Tyko Salliseen. Yhteisinä piirteinä nähtiin räiskyvä temperamentti ja sama luonnosmainen tekniikka, vaikkakin Saarisen väriasteikko erosi suuresti Sallisen väreistä.

Maalaustarvikkeista ja varsinkin kankaista oli huutava puute 1940-luvun alkupuolella. Pellavakangasta sai ostaa vain kaksi metriä vuodeksi. Voidakseen maalata Saarinen ryhtyi poistamaan värejä vanhimmista maalauksistaan lipeävedessä. Siinä meni kymmeniä töitä, varmaan myös hyviäkin. Kun värit oli pesty pois, pingotettiin vanhat kankaat jälleen kiilakehyksiin ja pohjustettiin. Joskus oli pakko maalata vanerille, pahville tai kovalevylle. Kankaiden puutteessa hän maalasi myös maalauksen kääntöpuolelle.

Myöskin värejä oli vaikea saada. Niitä yritettiin hankkia monin keinoin, kuten tuttavien kautta laivan salakuljetuksina. Tällä keinolla Saarinen sai käyttöönsä pari suurta putkiloa okrankeltaista, joka oli hänelle tärkeä väri. Jyväskylässä asuva sisar, Rakel Saarenpää (myöhemmin Sinikangas), sai ostettua Ruotsista veljelleen öljyvärejä käydessään katsomassa sotalapsina olleita tyttäriään Skånessa. Sisar hankki Beckersin öljyvärejä myös vaihtokauppana akvarellia vastaan Ruotsissa asuvalta tuttavaltaan. Näin Saarinen sai kadiumkeltaista ja -oranssia, ultramariinin- ja koboltinsinistä, karmiinin- ja englanninpunaista, smaragdinvihreää, okraa, umbraa, mustaa, valkoista sekä lisäksi vielä valmuöljyä ja ranskalaista tärpättiä.

Vuosi 1942 oli Saarisen kohdalla merkittävä vuosi: ensimmäinen yksityisnäyttely, maalauksia oli mukana suurissa näyttelyissä ja arvostelut olivat suopeita. Ellei sotaa olisi ollut, olisi tulevaisuus näyttänyt valoisalta. Elämänkerran kirjoittajan, C. E. Sonckin mukaan tuohon aikaan kylläkin viinamenot ylittivät välttämättömiin tarpeisiin kulutetun rahamäärän. Rahat olivat aina loppu, ja jos teosmyynneistä tuli rahaa, kaikki meni heti.

Saarisen hyvä luomisvire jatkui aina vuoteen 1944 saakka. Vuonna 1943 valmistui parikymmentä onnistunutta maisemaa Hyvinkäältä. Kesällä Saarisen perhe vietti pari työntäyteistä viikkoa kirjailija Tyyne Maija Salmisen vieraana Joutsan Mieskonmäellä. Kankaalle tallentui keskisuomalaisia maisemia, peltoaukeita ja maalaistaloryhmiä, riihiä ja aittoja.

Saarista kiinnostivat värikkäät vaatteet niin Paatenessa kuin Hyvinkäälläkin, jossa Sampo-kahvilan edustalle kokoontui usein romaneja. Saarinen sai vastapäätä olevan matkustajakodin omistajalta luvan maalata ikkunasta värikkään näkymän. Ensimmäinen teos valmistui 1943. Hän teki työstä kotonaan toisinnon ja vuonna 1945 hieman värejä muunnellen vielä kolmannenkin, pienikokoisemman maalauksen. Samana vuonna poseerasi mallina myös kolme romanipoikaa ja jo aiemmin kaksi romaninaista.

Helmikuussa 1944 juuri uransa huipulle nousseen 44-vuotiaan Saarisen oli lähdettävä takaisin rintamalle, vaikka hänet oli toista vuotta aikaisemmin vapautettu. Hän oli Karjalankannaksella, jossa hän sairastui keuhkokuumeeseen ja joutui sotilassairaalaan Viipuriin ja myöhemmin Raumalle. Heinäkuun lopulla Saarinen pääsi sairaalasta ja sai palata kotiin Hyvinkäälle.

Selvittyään koettelemuksistaan alkoi Saarinen jälleen maalata innolla. Materiaaleista oli yhä pula ja tarvittiin ostolupia. Kuultuaan Mika Waltarin ostaneen aiemmasta näyttelystä Paatenen tavimaiseman, hän rohkaistui Helsingissä käydessään ottamaan yhteyttä ja esitteli Waltarille uusimpia teoksiaan. Waltari osti heti yhden. Tämän jälkeen hän pistäytyi Mika Waltarin kotona melkein jokaisella Helsingissä käynnillään ja heistä tuli hyvät ystävät. He kirjoittivat toisilleen myös kirjeitä, joissa Waltari kehottaa Saarista kääntymään arkailematta hänen puoleensa, jos raha-asioissa on ongelmia. Waltari kirjoitti Saarisen taiteesta artikkelin Suomen Taiteen vuosikirjaan vuonna 1945.

Taidehallin Runebergin päivän juhlista vuonna 1945 Saarinen heitettiin päihtymisen ja metelöinnin vuoksi kovakouraisesti ulos, jonka seurauksena häneltä murtui vasen olkapää. Käsi oli neljä kuukautta kipsissä. Oli opeteltava maalaamaan oikealla kädellä. Se oli aluksi vaikeaa vasenkätiselle taiteilijalle. Tuona aikana syntyneissä maalauksissa on vuosiluvun perässä kirjaimet O.K. eli maalattu oikealla kädellä. Saarinen maalasi vasemmalla kädellä, mutta kirjoitti ja tervehti oikealla kädellä.

Kesällä 1946 oli Oslossa Pohjoismaisen Taideliiton näyttely, jossa oli Saariselta kolme öljyvärityötä. Norjassa oli esillä maalauksia myös vuonna 1940, jonka jälkeen Saarinen kiinnostui taidekirjallisuuden välityksellä Paul Gauguinin taiteesta ja elämästä, koska Gauguinin poika, tanskalais-norjalainen taidekriitikko Pola Gauguin kirjoitti taidearvostelussaan Saarisen maalaavan vaistonvaraisesti ja alkuvoimaisesti eli sydänverellään. Hän innostui Gauguinin Tahitilla maalatuista teoksista niin, että meni huhtikuussa 1946 maalaamaan Helsingin kasvitieteelliseen puutarhan kasvihuoneeseen tropiikin palmujen keskelle. Syntyi teos Ansarifantasia, jossa neljä palmua kohoaa maasta kohti trooppisen sinistä taivasta. Etualalla on agaaveja ja eksoottisia punaisia kukkia.

Alastonkuvat

Usein maalaukset saivat nimensä mallin etunimen mukaan. Köyhistä oloista ollut Raakel oli mallina useaan otteeseen vuosina 1940–1943. Meeri ja Yrjö Saarinen olivat hänen vauvana kuolleen lapsensa kummeja. Seija oli mallina 1941–1943. Hän kuoli heittäytymällä junan alle sulhasen jätettyä hänet, mikä järkytti suuresti Saarisia. Rouva H. oli mallina saadakseen omaa rahaa – ja salaten asian mieheltään. Saarinen piti yhtenä parhaista malleistaan Murrea. joka oli boheemi ylioppilas. Saariselle mallien iällä ei juurikaan ollut merkitystä, mutta laihat mallit eivät häntä kiinnostaneet. Useat mallit olivat Meeri Saarisen löytöjä.

Saarinen korosti itse, että alastonmallien piirtäminen ja maalaaminen oli tärkeää ammattitaidon ylläpitämiseksi. Elämänkerran kirjoittanut C.E. Sonckin totesikin, että ilman näitä naisia Saarinen ei olisi voinut luoda uraansa taiteilijana. Ammattimalleja oli Hyvinkäältä vaikea löytää. Amatööriltä vaadittiin melkoista rohkeutta olla alasti hurjamaineisen maalarin edessä. Useat mallit olivat hyvinkääläisiä työläisnaisia, mutta joskus Saarinen sai houkuteltua Helsingin retkiltä mukaansa jonkun myös Brondalta. Vasta viimeisinä vuosina Saarinen käytti ammattimalleja. Asiallisen palkkion maksaminen malleille oli Saariselle kunnia-asia.

Taidetta tulkitaan nykyisin eri lähtökohdista kuin Saarisen aikaan 1930–1950-luvuilla, jolloin alastonmaalauksen lähtökohdat olivat klassisen taiteen alastonkuvissa. Raisa Laurila-Hakulinen on tuonut esiin taiteen sosiaalihistoriallisen näkökulman kirjoittaessaan Yrjö Saarisen alastonkuvista. Perustuuko miestaiteilijoiden maine köyhien työläisnaisten vartaloiden esteettiseen ja taloudelliseen hyväksikäyttöön? Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi tutkija Griselda Pollock (s. 1949) käsitellessään Edgar Degas’n (1834–1917) naiskuvia. Nykyisin feministisen kuvantutkimuksen keskeinen näkemys on, että nainen on länsimaisessa kuvakulttuurissa tyypillinen objekti, kuvan kohde, ja mies kuvan tekijä ja oletettu katsoja. Lähtökohtana on sukupuolittunut katse. Puhutaan katseen valtarakenteista.

Taulumäki ei lähde miehestä, vaikka mies muutti Taulumäeltä

Vaikka Yrjö Saarinen asui vuodesta 1929 lähtien Hyvinkäällä, ei Jyväskylä lähtenyt hänen mielestään. Hän palasi lähes vuosittain vuoteen 1951 eli sairastumiseensa saakka useaksi kuukaudeksi, jopa puoleksi vuodeksi Jyvässeudulle maalaamaan ja tapaamaan tuttujaan. Jyväskylässä Saariset majoittautuivat Taulumäellä taloon, jossa Yrjö asui lapsuutensa ja nuoruutensa. Talossa asui Saarisen äitipuoli ja sisar Rakel miehensä ja kahden tyttärensä kanssa. Yrjö asui 1940-luvun puolivälin jälkeen Jyväskylässä usein pidemmän aikaa kuin vaimonsa ja poikansa, jotka matkustivat syksyllä Hyvinkäälle Yrjö-pojan koulun alkamisen vuoksi.

Taulumäellä oli kiinteä yhteisö, jossa naapurit olivat kuin osa perhettä. Lapsuuden ja nuoruuden ystävistään Saarinen tapaili muun muassa Vipa Puttosta, Matti Särkkää, Feliks Ojasta, Pauli Kaistista ja Kalle Heinosta. Kaistinen ja Puttonen eivät olleet tekemisessä kuvataiteiden kanssa, mutta Ojanen ja Särkkä olivat sekä ammattimaalareita rakennuksilla että kuvataitelijoita, jotka saivat vaikutteita Saarisen taiteesta varsinkin 1930- ja 1940-luvulla. Yhteisenä aiheena heillä kaikilla kolmella oli Tourujoki. Saarisen lapsuuden ystäviin kuului myös Nope eli Kalle Heinonen, joka oli Are Oy:n toimitusjohtaja, myöhemmin kauppaneuvos.

Saarinen teki maalausmatkoja 1920-luvun puolivälissä Keuruulle, josta hänen silloinen kihlattunsa Ilmi Mäkiaho oli kotoisin. Päijänteen rannat Korpilahdella tulivat aihevalikoimaan 1940-luvun alussa. Saarinen toi myös maalariystävänsä Tyko Sallisen ja Aimo Kanervan tutustumaan Jyväskylän seudun maalausaiheisiin. Tourujoen rantoja tarkkaillessaan Sallinen totesi ne itselleen ”liian reheväksi” eikä maalannut mitään Jyväskylässä ollessaan. Kun Aimo Kanerva vieraili Saaristen luona elokuussa 1945, tehtiin maalausretkiä Muurameen ja Korpilahden Putkilahteen.

Vuonna 1943 kirjailija Tyyne Maija Salminen tarjosi Saariselle asuin- ja työskentelytilan sekä ylläpidon viikoksi Joutsan Mieskonmäestä. Heinäkuussa 1946 Yrjö maalasi jälleen Muuramessa, Päijänteen rannalla asuen Lullissa talon hammaslääkärityttärien Tyyne Suhosen ja Olga Tammivuoren perheiden vieraana. Lulli sijaitsi Saarenkylässä. Parin viikon aikana syntyi kymmenkunta öljyvärimaalausta ja seitsemän akvarellia. Aiheina olivat talon viljapellot, vanhat ladot ja laitumella olevat hevoset, mutta myös kukka-asetelman ja maiseman yhdistelmät. Saarinen asetti talon parvekkeelle lasipurkin, johon hän oli kerännyt ohdakkeita, päivänkakkaroita ja muita luonnonkukkia. Kukka-asetelman taustaksi tuli kesäinen maisema, jossa näkyy naapuritaloja ja Muuratsalon saari. Saarenlahden rannalla syntyi myös maalaus, jonka etuala on täynnä punaisia kiviä ja taustalla näkyy Paavalinvuori.

Ulkoilmamaalarina Saarinen palasi synnyinseuduilleen nimenomaan maisemien houkuttelemana. Häntä kiinnosti erityisesti Taulumäki sekä Palokkajärvestä Jyväsjärveen virtaavan, noin kahden kilometrin pituisen Tourujoen rantanäkymät. Joen puolessa välissä toimi paperitehdas, joen suulla Palokkajärven rannalla tiilitehdas ja joen alajuoksulla vaneritehdas. Tehtaiden myötä Taulumäelle ja Tourulaan alettiin rakentaa työläisten pieniä asuinrakennuksia, mökkejä. Asukkaat viljelivät tonteillaan perunaa ja vihanneksia ja ulkorakennuksissa oli kotieläimiä. Saarisillakin oli 1920-luvun alussa lehmä, sika, lammas karitsoineen ja viisi kanaa.

Saarinen teki jo teini-ikäisenä maalausretkiä Palokkajärven ja Tuomiojärven rannoille eli kotinsa lähimaisemiin. Noin puolet Saarisen Jyväskylän alueella valmistuneista teoksista kuvaa Tourujokea rantoineen, siltoineen, pyykkilaitureineen ja veneineen. Suosikkimaalauskohteet löytyivät Tourujoen yläjuoksulta joen puoliväliin asti. Useat venekuvat ovat Takalan rannasta. Myös suvantokohdat eli iso ja pieni Valkki olivat Saarisen aiheina usein. Tourujoen pienet kosket eivät sytyttäneet Saarista. Henkilöitä tallentui Tourujoki-maalauksiin harvoin. Viimeisten Jyväskylän vierailujen aikana Saarinen maalasi pääasiassa vain lapsuuden kotinsa lähimaisemia.

Saarinen ei juurikaan kuvannut tehdasaluetta. Häntä innosti sekä Jyväskylässä että Hyvinkäällä enemmän pienet, köyhät mökit ulkorakennuksineen. Hän sai maalauksissa ankeuden ja harmauden leiskumaan kirkkaissa väreissä. Sommittelun vuoksi maisemiin täytyi joskus tehdä pieniä muutoksia, siirtää taloa tai mäkeä sopivampaan paikkaan.

Saariset matkustivat kesäksi 1945 Taulumäelle kuten aina ennenkin kesäisin. Jyväskylässä syntyi useita maisemamaalauksia Tourujoen tutuilta rannoilta. Yrjö teki myös usean päivän maalausretkiä Korpilahdelle, jossa aiheina olivat Päijänteen näkymät, vanhat maalaistalot ja Korpilahden kirkonmäki. Saarinen maalasi myös kukka-aiheita. Lapsuudenkodin pihanurmikolle levitettiin pöytäliina, jolle asetettiin iso kukkamaljakko, jossa oli esimerkiksi unikkoja, ruskoliljoja, pioneita, päivänkakkaroita ja ruiskukkia. Kukkamaljakon taustalle tallentui Taulumäen naapureiden taloja. Maalaukset ovat siis maisemien ja kukka-asetelmien yhdistelmiä. Ensimmäinen maisemataustainen kukka-asetelmamaalaus syntyi Meerille syntymäpäivälahjaksi. Saarinen noudatti samaa taustan maalaustapaa useissa seuraavissakin kukkamaalauksissaan.

Jyväskylän seutu oli Saariselle hyvää teosten myyntialuetta. Monet jyväskyläläiset virkamiehet, lääkärit ja tuomarit ostivat maalauksia. Kalle Heinonen oli vakio-ostaja 40 vuoden ajan. Jyväskyläläiset kävivät myös Hyvinkäällä Saarisen luona ostamassa teoksia. Esimerkiksi syksyllä 1950 maalarin kotiin poikkesi Helsingin lääkäripäiviltä palaavat Toimi Elo ja Inkeri Tuovinen, joka kertoi ostaneensa yhden syystaulun. Hinnaksi sovittiin 18 000 markkaa. Jyväskylän kaupunginlääkäri Toimi Elo osti useita Saarisen maalauksia, kuten Saunottajan ja suuren kukka-asetelman Daalioita. Hän pyysi Saarista myös maalaamaan itselleen teoksia tietyistä aiheista, kuten syysmaiseman ja aurinkoisen talvimaiseman Itä-Karjalasta. Myös taidekauppiailla oli ajoittain myytävänä Saarisen maalauksia Jyväskylän seudulla.

Saarinen oli myös vuonna 1945 perustetun Jyväskylän taiteilijaseuran jäsen ja osallistui säännöllisesti seuran näyttelyihin. Hän oli mukana vuosinäyttelyissä (1952–1957), muualla Suomessa esillä olleissa seuran näyttelyissä sekä taiteilijaseuran näyttelyissä ulkomailla, kuten Stavengerissa Norjassa 1953 ja Eskilstunassa Ruotsissa 1954. Yrjö Saarinen kutsuttiin Jyväskylän taiteilijaseuran kunniajäseneksi.

”Tänne Keski-Suomeenhan pitäisi päästä muuttamaan, jos vain saisi jostain mökin pohjoispuolelta [Taulu]mäkeä]”, sanoi Saarinen Sisä-Suomi -lehden toimittajalle joulukuussa 1945. Muutama vuosi myöhemmin hän palasi lehden sivuilla samaan asiaan, ja pohti syitä siihen, miksi ei ole toteuttanut aikomustaan. ”Hyvinkäällä, Helsingin liepeillä on sentään paremmin kosketuksissa taidemaailman kanssa. Se on välttämätöntä, sillä täytyyhän taiteilijan saada teoksensa myös menemään.”

Kaikki aika ei kulunut Jyväskylässä niin kuin ei Hyvinkäälläkään maalaamiseen, vaan välillä oli levättävä ja rentouduttava. Elämäntapaan kuuluivat kapakkakierrokset – jos rahaa ei ollut niin sitä vipattiin, Jyväskylässä usein Kalle Heinoselta.

Hyvinkäällä – ja vähän muuallakin

Työntäyteiset vuodet 1945 ja 1946 olivat Saarisen elämässä hyvää aikaa. Syntyi useita teoksia. Kevättalvi 1947 oli kiireinen näyttelyiden vuoksi: Suomen taiteilijain vuosinäyttely Taidehallissa, Pohjoismaisen taideliiton näyttely Tukholmassa, Mikkelin Taideyhdistyksen vuosinäyttely, Keski-Suomen taiteen näyttely Turussa. Viimeksi mainitusta Saarinen sai hyvät arvostelut töistään ja teoksia luonnehdittiin ”melkein barbaarisen vitaliteetin ilmaisuksi”.

Näyttelyrumban keskellä Saarinen maalasi Hyvinkäällä innokkaasti talvimaisemia aiheinaan katajat, virtaavaa vesi, kaatuneet kelot ja rakennukset. Syntyi myös maalauksia omenankukista, tulppaaneista ja gladioluksista eli miekkaliljoista. Alastonmaalaukset olivat yhä vuosittain Saarisen ohjelmassa. Malleina olivat 1947 ainakin Maire, Martta, Sirkka ja Brondalta löytynyt tyttö, jota kutsuttiin nimellä Höyhen.

Kun Saarisen maalauksia oli esillä Göteborgissa, hän sai jälkeenpäin Malmön taidemuseon intendentiltä lahjapaketin, jossa oli punaruudullinen paita. Saatekirjeessä lähettäjä toivoi, että paita antaisi taiteilijalle inspiraatiota monen värikkään taulun maalaamiseen. Paitaa alettiin kutsua Saarisen perheessä ”inspiraatiopaidaksi”. Yrjö maalasi itsestään Omakuvan inspiraatiopaidassa vuonna 1947. Vuosikymmenten aikana Saarinen maalasi useita omakuvia itsestään.

Huhtikuussa 1948 Yrjö osallistui jyväskyläläistaiteilijoiden mukana taidenäyttelyyn Kuopiossa ja kuun lopussa Suomen Taiteilijain 54. vuosinäyttelyyn Helsingissä. Töitä oli esillä myös Hyvinkäällä ja Tampereen taideyhdistyksen 50-vuotisnäyttelyssä. Aamulehden taidearvostelija myönsi maalausten värien hehkuvan, mutta moitti sommittelua hataraksi.

Saarinen liikkui maalausvälineineen Hyvinkäällä. Hän maalasi lähitienoiden mökkiasutusta ja radan varren näkymiä, mutta kävi myös Usmissa, Kytäjällä ja Nukarinkoskella sekä Hyvinkäänkylän ja Vantaanjoen tienoilla. Hyvinkäällä hän maalasi useimmiten radan länsipuolta, välillä myös metsämaisemia, kivikkoisia puroja ja kallioita. Kun omaa autoa ei ollut eikä hän osannut ajaa polkupyörää, oli turvauduttava linja-autoon tai kaverin kuorma-auton kyytiin. Karkkilan suuntaan mennessä Saarinen käytti paikallisjunaa. Pirjo Hämäläinen-Forslundin mukaan Saarisen ominta miljöötä olivat ”työläisten, punaleskien, viinatrokareiden ja prostituoitujen Hyvinkää, radanvarsikauppalassa elämä oli yhtä aikaa köyhää ja rikasta ja joka tapauksessa suoraa ja siekailematonta”.

Saarisella oli kyky havainnoida rakennettua ympäristöä. Maalausten vanhat mökit ja ulkorakennukset, tiet ja kaivonkannet olivat usein huonokuntoisia, mutta hän toi esille niiden rakenteet hehkuvilla väreillä. Kevät ja syksy näyttävät olleen maisemamaalarille kiintoisinta aikaa. Innoitus kaipasi kuitenkin vaihtelua. Saarinen maalasi vuorotellen alastomia, maisemia ja kukkia. Työnteko ei voinut jatkua viikkokaupalla yhteen menoon. Välillä oli levättävä ja otettava ryyppyjä. Krapulan häivyttyä syntyi maalausinto uudestaan. Maalausretkille ei yleensä otettu viinoja mukaan, kahvia kylläkin. Yrjö oli myös ahkera piirtäjä, usea sinikantinen vihko ja lehtiö täyttyivät luonnoksista.

Elokuussa 1948 Saarinen oli viikon verran maalaamassa Mäntyharjulla. Kotona Hyvinkäällä pikaisesti käytyään hän matkusti maalaamaan Jyväskylään, jossa viipyi lokakuun loppuun saakka. Kirjeissään hän totesi: ”Täällä on kaunista, vaikka kaksi päivää sitten tuli lunta, joten maalaan täällä, sillä Hyvinkäällä ei ole mitään maalaamista.” Mäntyharjulle hän suuntasi maalaamaan myös kesällä 1949 kolmeksi viikoksi Suomen taideyhdistyksen myöntämän apurahan turvin. Syntyi 11 maalausta. Mäntyharjulta Saarinen matkusti jälleen Jyväskylään.

Taidepiireissä kuohui, kun kriitikot kirjoittivat lehdissä vuosien 1947 ja 1948 arvostelulautakuntaskandaaleista. Kaikki Yrjö Saarisen työt reputettiin Suomen Taiteilijaseuran vuosinäyttelystä ja Kööpenhaminassa pidetystä Suomen taiteen näyttelystä. Saarisen tukijat, Bertel Hintze ja Antero Rinne, alkoivat tutkia asiaa. Näyttelyn komissaari William Lönnberg väitti, että Saarisen kutsu oli jotenkin kadonnut. Lönnberg kuului niihin henkilöihin, jotka eivät arvostaneet Saarisen väriekspressionismia.

Syksyllä 1949 tarjoutui mahdollisuus osallistua Pohjoismaiden Yhdyspankin seinämaalauskilpailuun Joensuun pankkikonttoria varten. Saarinen luki Joensuun historiaa tietosanakirjoista ja luonnosteli teosta, joka esittää tukinuittoa Pielisjoessa ja puutavaran lastausta. Taustalla näkyy Joensuun kaupunkia. Luonnoksen nimeksi tuli Protesti, koska vekseli oli menossa protestiin. Teos sai ensimmäisen palkinnon. Lopullinen maalaus valmistui 1950 ja oli kooltaan suuri (133 x 300 cm). Saaristen kodissa ei ollut tilaa maalata näin suurikokoista teosta, vaan se syntyi Saarisen tuttavan, Esa Hirvensalon kodin salissa. Maalaaminen vei paljon aikaa, mutta teos sai paljon myös positiivista palautetta.

Saarinen piti eläessään vain kaksi yksityisnäyttelyä, molemmat Bäcksbackan Taidesalongissa Helsingissä. Ensimmäinen oli vuonna 1942 ja toinen 1949 hänen täyttäessään 50-vuotta. Esillä oli tuolloin 39 öljyvärimaalausta vuosilta 1942–1949. Näyttelyarvostelut olivat erittäin myönteisiä.

Sairautensa aikana Saarinen alkoi maalata Paatenella vuonna 1941 tekemiensä luonnosten pohjalta akvarelleja ja öljyvärimaalauksia. Värimuisti toimi hyvin, ja olihan osaan luonnoksista merkitty myös värisävyt. Vuoden 1955 aikana terveys heikkeni yhä. Alkuvuodesta 1956 syntyi yhä ikkunan läpi nähdystä lähiluonnosta ja näkymistä öljyvärimaalauksia ja akvarelleja, mutta myös kukka-asetelmia. Viimeinen muotokuva eli jyväskyläläisen Toimi Elon muotokuva, valmistui keväällä 1955 Hyvinkäällä. Lääkäri istuu keinutuolissa ulkona luonnon keskellä.

Viimeisinä vuosina ystävät kävivät katsomassa Saarista silloin tällöin. ”Viinamäen miehiä” vaimo ei enää päästänyt sisään. Vuonna 1956 Saariselle myönnettiin taiteilijaeläke. Samana vuonna hän sai myös Pro Finlandia mitalin, josta hän oli hyvin otettu. Sairastelu oli hidasta riutumista. Päivät olivat pitkiä. Hän ei pystynyt itse lukemaan, mutta Meeri luki hänelle runoja ja kaunokirjallisuutta. Saarinen kiinnostui kirjallisuudesta jo ollessaan nuori mies. Kaikkien yllätykseksi hän maalasi vielä syyskuussa 1957 kolme suurikokoista kukka-asetelmaa. Viimeisinä vuosina selkä ei kestänyt maalaamista ja hän maalasi vuoteessa. Saarinen menehtyi 9.1.1958.

Yrjö Saarisen elinaikana ei Jyväskylän kaupungin taidekokoelmaan hankittu yhtään hänen maalaustaan, mutta yksityiskokoelmiin kylläkin useita kymmeniä. Vuonna 1958 Jyväskylään perustettiin Saskiat, jotka järjestivät ensimmäisenä tapahtumanaan muistonäyttelyn Jyväskylän alueen yksityiskodeissa olevista Yrjö Saarisen teoksista, joita oli esillä yli 30. Muistonäyttelyn yhteydessä toimittaja Kyösti Sorjonen haastatteli Saarisen ystäviä eli Feliks Ojasta, Kalle Heinosta, Matti Särkkää sekä Toimi Eloa. Nykyisin Jyväskylän taidemuseon hallinnoimassa Jyväskylän kaupungin taidekokoelmassa on 29 Yrjö Saarisen teosta.

Myyttejä Saarisesta

Myytit ovat osa yhteisöllistä tietoisuutta. Ne ovat tarinoita ja käsityksiä, jotka ovat kulttuurin kollektiivista historiaa. Johanna Helin tutki pro gradu -työssään Yrjö Saarista myyttien näkökulmasta. Hän liitti Saariseen neljä myyttiä: lapsuus ja itseoppineisuus, käsityöläisyys, boheemisuus sekä suomalaisuus.

Taiteellista lahjakkuutta sekä varhaislapsuudessa herännyttä kiinnostusta piirtämiseen ja maalaamisen korostettiin usein kirjoitettaessa ja kerrottaessa itseoppineen taiteilijan elämästä. Käsityöläisyys korostui, koska Saarinen valmistui Käsityöläiskoulusta kilpimaalariksi eikä hän ollut käynyt taidealan kouluja eikä ollut jäsenenä aikansa taiteilijaryhmissä, kuten ekspressionistien Lokakuun ryhmässä (1933–1951). Hän ei myöskään käynyt koskaan ulkomailla tutustumassa kuvataiteeseen ja taiteilijakollegoihin, vaikka seurasikin kotimaassa taide-elämää. Saarinen oli oman tiensä kulkija.

Epäsovinnaisen käytöksensä vuoksi Yrjö Saariseen liitettiin usein sana boheemi. Boheemeilla (bohemian, bohémien) tarkoitettiin alun perin böömiläisiä, mutta myös romaneja, joiden kiertelevän elämäntavan katsottiin muistuttavan nuorten taiteilijoiden elämänasennetta. Sanan merkityksen laajetessa käytettiin sanaa mistä tahansa poikkeavasta käyttäytymisestä sekä paheksuttavassa että ihailevassa mielessä. Stereotypiana boheemisuus on merkinnyt taiteilijaproletaarin holtitonta, muista ihmisistä ja yhteiskunnasta piittaamatonta elämäntapaa. Saarisen kohdalla boheemisuuteen liitettiin myös maskuliinisen uhmakas käyttäytyminen ja karkea, seksuaalisväritteinen kielenkäyttö. Epäsovinnaisena pidetty Saarinen kohtasi jatkuvasti vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Runsas alkoholin käyttö ja kapakkakäynnit olivat mukana monissa elämäntilanteissa ja vastoinkäymisissä läpi elämän. Positiivisessa mielessä boheemilla henkilöllä tarkoitetaan ihmistä, jolla on taito suhtautua elämään tyynesti eikä murtua vastoinkäymisten edessä – tämäkin sopii myös Saariseen.

Saarisella oli useita ymmärtäjiä ja häntä pidettiin huumorintajuisena seuramiehenä, mutta teräväkielisenä ja äkkipikaisena hän sai myös vihamiehiä. Yrjö Saarinen jr. epäili osan isäänsä kohdistuneesta kyräilystä ja ylenkatsomisesta johtuneen kateellisuudesta aineellisesti niukoissa oloissa antoisasti elettyä elämää kohtaan. Holtitonta raha-asioiden hoitoa ja välinpitämätöntä aika-käsitteeseen suhtautumista perusteltiin usein taiteilijaboheemien heikolla rutiinien sietokyvyllä. Myyttistä kiinnostusarvoa lisäsi muiden ja myös Yrjö Saarisen itsensä kertomat tarinat elämän sattumuksista sekä hänen taidettaan ymmärtämättömistä ihmisistä. Saarisen elämänkerrassa kerrotaan esimerkiksi, kuinka eräs Tourujoki-aiheinen vanerille maalattu teos olisi joutunut lumilapion lavaksi, ellei maalauksen omistajan vaimo olisi estänyt sitä.

Yrjö Saarisen suomalaisina arvoina Helin näki konstailemattomuuden ja suorasukaisuuden sekä luonnon- ja kansankuvauksen ja niistä huokuvan huumorin. Saarinen oli koloristinen luonnonlahjakkuus, joka uskalsi olla oma itsensä.

Seija Heinänen

LÄHTEET

• 13-vuotiaalla Yrjö Saarisella… Sisä-Suomi 12.12.1945.
• Akvarelleja. Sisä-Suomi 16.12.1927.
• A. R-e [Antero Rinne] 1942. Taidenäyttelyt. Yrjö Saarinen. Taidesalonki Unioninkatu 28. Suomen Sosialidemokraatti 22.11.1942.
• Bergström, Lea 1999. Yrjö Saarisen maalausten Hyvinkää. Värillä ja sydänverelle. Yrjö Saarinen 100 vuotta. Toim. Pirjo Hämäläinen-Forslund / Marakanda Oy. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja no 16. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
• Helin, Johanna 2002. Boheemi temperamenttimaalari. Yrjö Saarisen taiteilijakuva. Taidehistorian pro gradu. Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.
• Helin, Pekka 2000. Värihurmiota Hyvinkäällä. Hämeen Sanomat 3.1.2000.
• Hämäläinen-Forslund, Pirjo [1992]. Yrjö Saarinen ja taiteilijatoverit. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja 5. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
• Hämäläinen-Forslund, Pirjo 1999. Tanssiva Pariisi, suuri illusioni. Värillä ja sydänverelle. Yrjö Saarinen 100 vuotta. Toim. Pirjo Hämäläinen-Forslund / Marakanda Oy. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja no 16. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
• Hämäläinen-Forslund, Pirjo 1999. Täällä Kalevalan mailla. Yrjö Saarinen, sotamaalari ja kareliaani. Värillä ja sydänverelle. Yrjö Saarinen 100 vuotta. Toim. Pirjo Hämäläinen-Forslund / Marakanda Oy. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja no 16. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
• Hämäläinen-Forslund, Pirjo 2003. Yrjö Saarinen. Pinx. Maalaustaide Suomessa. Siveltimen vetoja. Toim. Helena Sederholm, et.al.. Weilin+Göös: Porvoo.
• Kalle Heinonen lahjoitti arvokkaat taulut kaupungille. Suur-Jyväskylän Lehti 5.1.1983.
• Karjalainen, Tuula 1990. Uuden kuvan rakentajat. Konkretismin läpimurto Suomessa. WSOY: Porvoo, Helsinki, Juva.
• Karjalainen, Tuula (toim.) 2008. Mika Waltari ja taiteilijaystävät. Ateneumin Taidemuseo. WSOY: Helsinki.
• Kendall, Richard; Pollock, Griselda (ed.) 1992. Dealing with Degas. Representations of Women and the Politics of Vision. Universe: New York.
• Kivirinta, Marja-Terttu 1999. Elämän rakastajan taistelu puutetta vastaan. Helsingin Sanomat 5.12.1999.
• Kruskopf, Erik 1990. Sodanjälkeinen kuvataide vuoteen 1960. Ars. Suomen taide 6. Toim. Salme Sarajas-Korte, et.al. Otava: Keuruu.
• Kruskopf, Erik 2010. Valon rakentajat. Suomalaista kuvataidetta 1940–1950-luvuilta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.
• Laurila-Hakulinen, Raisa 1999. Naisen kuvia. Yrjö Saarisen alastonaiheista. Värillä ja sydänverelle. Yrjö Saarinen 100 vuotta. Toim. Pirjo Hämäläinen-Forslund / Marakanda Oy. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja no 16. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
• Laurila-Hakulinen, Raisa, sine anno. Sonckin kokoelma. Sonckin taidekokoelma. Yrjö Saarisen maalauksia ja piirustuksia. Toim. Merja Ilola. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja 4. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
• Markku [nimimerkki] 1945. ”Väri merkitsee minulle elämää, oikeastaan kaikkea”, sanoo Yrjö Vihtori Saarinen. Taiteen maailma. Lehtiyhtymä: Helsinki.
• Rautio, Pessi 2000. Se eroottinen 40-luku. Helsingin Sanomien Viikkoliite Nyt. 21.1.2000.
• Reitala, Aimo 1990. Maalaustaide 1918–1940. Ars. Suomen taide 5. Toim. Salme Sarajas-Korte, et.al. Otava: Keuruu.
• Rinne, Antero 1945. Suomalainen temperamenttimaalari. Työväen Kalenteri 1946. Suomen Sosiaalidemokraattinen puoluetoimikunta: Helsinki.
• Saarikivi, S. (Sakari) 1959. Yrjö Saarisen muistonäyttely. Helsingin Sanomat 11.12.1959.
• Saroila, Pirkka 1948.Yrjö Saarinen. Hyljeksitty värien mestari. Suomen Sosiaalidemokraatti 13.6.1948.
• Schauman, Sigrid. Huvudstadsbladet Nr. 276, 1942.
• Schauman, Sigfrid Svenska Pressen 28.11.1942.
• Sonck, C.E. 1958. Yrjö Saarinen. Suomen taide 1957–1958. Toim. Alf Krohn. Suomen taiteilijaseura, [Helsinki].
• Sonck, C. E. 1970. Yrjö Saarisen näyttelyarvostelujen valossa. Turun Taide: Turku.
• Sonck, C.E. [1971]. Yrjö Saarinen. Keski-Suomen museon taideosaston 10-vuotisjuhlanäyttely 14.9.–30.9. [1971]. Näyttelyesite. Keski-Suomen museo, Jyväskylä.
• Sonck, C. E. 1977. Yrjö Saarinen. Elämänkertaa. Kuvia / kirjeitä / tarinoita. Hyvinkään kaupunki: Hyvinkää.
• Sonck, C. E. 1978. Yrjö Saarinen. Maalauksia. Osa 2. Hyvinkään kaupunki: Hyvinkää.
• Sorjonen, K. (Kyösti) 1958. Yrjö Saarinen 13. XII 1899 – 9.I.1958. Jyväskylän Sanomat 10.1.1958.
• Sorjonen, Kyösti 1987. Yrjö Saarisen unelma. Jyväskylän kaupungin tiedotuslehti 1987:1.
• Sorjonen, K. (Kyösti) 1960. Jyväskylän teatterielämää ja Jyväskylän Työväenteatteri 1910–1960. [kustantaja tuntematon].
• Speed, Harold 1924. Piirustus taitona ja tieteenä. Käännös Hilkka Finne. WSOY: Porvoo.
• Suviola, Irmeli (toim.) 1983. Jyväskylän maalareiden kertomaa. Jyväskylän yliopiston etnologian laitos. Tutkimuksia 17. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.
• Särkkä, Matti 1986. Taiteilijaelämää Jyväskylän näkökulmasta. Taide enemmän kuin elämä. Muistikuvia taiteemme taipaleelta. Toim. Reijo Ahtokari, Erkki Koponen ja Jorma Tissari. Suomen Taiteilijaseura: Helsinki.
• Särkkä, Matti, 2003. Poikaveljet. Kolme Tourujoen maalaria. Romaani. Enostone, Turku.
• Taidenäyttelymme. F. Ojanen ja Y. Saarinen. Keskisuomalainen 11.12.1927.
• Tammivuori, Matti 1972. Eilen ja tänään… Keskisuomalainen 9.7.1972.
• Valkonen, Markku; Valkonen, Olli, von Bonsdorff, Bengt 1985. Suomen taide. Vastakohtien aika. Suomen ja maailman taide 5. WSOY: Porvoo, Helsinki, Juva.
• Valkonen, Olli 1990. Maalaustaide 1918–1940. Ars. Suomen taide 5. Toim. Salme Sarajas-Korte, et.al. Otava: Keuruu.
• Vilkuna, Anna 1999. Maalari Taulumäeltä. Värillä ja sydänverelle. Yrjö Saarinen 100 vuotta. Toim. Pirjo Hämäläinen-Forslund / Marakanda Oy. Hyvinkään taidemuseon julkaisuja no 16. Hyvinkään taidemuseo: Hyvinkää.
• Waltari, Mika 1945. Elämän rakastaja. Huomioita Yrjö Saarisen taiteesta. Suomen Taiteen Vuosikirja 1945. Toim. L. Wennervira; Y.A. Jäntti. WSOY: Porvoo.
• Yrjö Saarinen, 1971. Didrichenin taidemuseon näyttelyesite, 1971.
• Yrjö Saarinen. Pari huomiota… Sisä-Suomi 28.11.1948.
• Yrjö Saarinen. Pari lähikuvaa suomalaisen maalaustaiteen Pentti Haanpäästä. Elanto 17.4.1948.
• Yrjö Saarinen. Suomen Taide 1957–1958. WSOY: Porvoo, Helsinki.
• Yrjö Saarisen kokoelma vihdoin Jyväskylään. Keskisuomalainen 29.12.1982.

Painamattomat aineistot

Keski-Suomen museon arkisto

• Tourujoki. Keski-Suomen museon näyttely 15.7.–28.8.1980. Näyttelymoniste.

Jyväskylän taidemuseon arkisto

• Erkki Heikkilän haastattelu. 13.7.1983. Haastattelija Marjo-Riitta Simpanen.
• Matti Särkän haastattelu. 26.5.1982. Haastattelija Marjo-Riitta Simpanen.
• Matti Särkän haastattelu 27.9.1982. Haastattelija Irmeli Suviola.
• Sirkka Varpulan (os. Saarenpää) haastattelu. Haastattelija Anna Vilkuna 23.2.1999.
• Keskustelut ja sähköpostiviestit Sirkka Varpulan kanssa kevät ja kesä 2021, Seija Heinänen.
• Pauli Kaistisen ja Matti Särkän haastattelu 19.1.1983. Haastattelija Irmeli Suviola.
• Hämäläinen-Forslund, Pirjo 1985. Yrjö Saarinen Kalevan mailla. Hyvinkään taidemuseo 28.2.–
  31.3.85. Näyttelymoniste.
• lehtileikkeet taiteilijoista ja arkistoaineistot näyttelyistä

Ylen arkisto

• Aimo Kanervan haastattelu TV 1:lle 28.2.1991. Yrjö Saarinen Aimo Kanervan silmin.

Digitaaliset aineistot

• Hämäläinen-Forslund, Pirjo 2006. Saarinen, Yrjö. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1977- (viitattu 29.3.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-001347. ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu.